Mika Karhun musta ja valkoinen maailma

Mika Karhun hiilipiirrokset saavat minut kerta toisensa jälkeen tuntemaan oloni epämiellyttäväksi. Jotain on selvästikin niin pahasti vialla, että sille pitäisi tehdä jotakin. Mutten oikein tiedä, mikä, ja vielä vähemmän tiedän, mitä vialle pitäisi tehdä. Sen tiedän, että vika ei ole kuvassa eikä häviä piirrosta muuttamalla, vaan se on maailmassa, josta kuva kertoo.

Tuskastuneisuus syntyy siitä, että kuvan kehysten ulkopuolella häämöttää jotakin, jonka tuntee hivuttavalla tavalla uhkaavaksi, mutta joka ei paikannu minnekään. Painostajaa ei saa kiinni, eikä sitä vastaan siksi voi taistella. Ei osaa olla oikein varma siitäkään, onko sitä olemassa muualla kuin omissa kuvitelmissa. Siksi asiasta ei uskalla puhua kenellekään muulle, häpeän ja vainoharhaiseksi leimaamisen pelossa; mieli harmaa kuin marraskuisen hyhmän viilentämä alikulkukäytävä.

Karhun piirrosten oliot kelluvat usein irrallaan, omassa kontaktittomassa, taustattomassa ja kirjaimellisen mustavalkoisessa todellisuudessaan. Ne vaikuttavat lisäksi täysin passiivisilta ja avuttomilta, kyvyttömiltä vaikuttamaan niihin voimiin, jotka ovat muokanneet ne sellaisiksi kuin ovat.

Huonona päivänä kuvissa näkee oman peilikuvansa. Ympäröivässä kulttuurissa epämääräisesti vellovat odotukset, velvoitteet, toiveet, rajoitteet ja yllykkeet muokkaavat ajatuksiamme ja ruumiitamme suuntiin, jotka eivät ilahduta. Mutta samalla tietää, että vaihtoehtoa on vaikea kuvitella. Mitä olisivat luonnollisemmat tai oikeammat odotukset, toiveet ja yllykkeet? Ja enkö itse ole aivan yhtä vastuullinen siitä, millaiseksi kulttuurimme on muodostunut, kuin kuka tahansa muukin?

Kiehtovaa Karhun piirroksissa on, että ne eivät visuaalisesta mustavalkoisuudestaan huolimatta ole ajatuksellisesti yksioikoisia. Niiden kriittisyys koko ympäröivää kulttuuria kohtaan on ilmiselvä, mutta samalla niistä kuultaa tilanteen väistämättömyyden hyväksyntä, sen kanssa toimeen tuleminen: jos kerran maailma – ja me itse osana sitä – pusertaa meidät tällaisiksi, niin yritetään löytää siitä myös jotakin hyvää. “Hyvä” on tässä tapauksessa ajoittaista levollisuutta ja humoristisuutta.

Theodor Adorno asetti taiteen tehtäväksi eräänlaisen ruumiillisen levottomuuden herättämisen, joka yllyttäisi etsimään parempaa maailmaa sortumatta yksinkertaistaviin julistuksiin. Huonoa taidetta on tämän näkökannan mukaan se, joka viihteellisyydellään turruttaa hyväksymään vallitsevat olosuhteet kaikkine huonoine puolineen. Karhu onnistuu siinä taikatempussa, että hän mahduttaa seka kriittisen levottomuuden herättämisen että turruttavan hyväksynnän samaan kuvaan. Asetelma on kaksijakoisuudessaan hieman saman suuntainen kuin perinteisissä vanitas-maalauksissa, mutta Karhun maailmassa ei ole yhtä selvää, mikä lopulta on mustaa, mikä valkoista, mikä turhaa, mikä olennaista.

Ossi Naukkarinen
FT, dosentti, tutkimuspäällikkö

The black and white world of Mika Karhu

Time and again, Mika Karhu’s charcoal drawings make me feel ill at ease. Something is obviously very badly wrong and needs putting right. I just cannot put my finger on what it is, let alone think what ought to be done to make things better. I do know that the problem lies not with the image and will thus not disappear by changing the picture – the fault lies with the world that the image portrays.

Anxiety is born of something lurking beyond the frame, something whose menace grates on the soul but cannot be pinned down. The pressing force cannot be caught, or fought. There is no certainty even of its existence except in one’s own mind. That is why it is best to remain silent, in fear of shame and being branded paranoid – a mind as grey as an underpass chilled by the wet slush of November.

The creatures in Karhu’s drawings are often floating loosely in their own, literally black and white reality, without any contacts or background. In addition, they seem totally passive and helpless, unable to influence in any way the forces that have made them what they are.

On a bad day, the drawings reflect one’s own image. The expectations, obligations, limitations, hopes and urges vaguely churning in the culture surrounding us mould our minds and bodies in unpleasant directions. At the same time, though, we know that an alternative is difficult to imagine. What might more natural or correct expectations, hopes and urges be? And am I not just as responsible as anyone else for the course our culture has taken?

Karhu’s drawings are enticing in that despite their visual lack of colour they are anything but black and white on a conceptual level. They exhibit clear criticism of the entire culture around us, whilst simultaneously projecting acceptance of the inevitable, dealing with the situation. If the world, and we as part of that world, can be compressed into this, then let us try and find something good in it – good in this case referring to occasional tranquillity and humour.

Theodor Adorno posited that the duty of art was to create a kind of physical unease that would encourage viewers to seek a better world without succumbing to simplifying declarations. According to this point of view, bad art is art that, by its entertainment value, numbs viewers into accepting the status quo, with all of its negative aspects. Karhu manages, as if by magic, to accommodate both incitement to a critical sense of restlessness and deadening acceptance within a single image. In its duality, the setting is not unlike that of traditional vanitas paintings – in Karhu’s world, however, the final dividing line of black and white, that which is in vain and that which is of essence, remains undrawn.

Ossi Naukkarinen
Ph.D., docent, head of research