[:fi]Mika Karhu

Taiteen tohtori Mika Karhun taiteelle on ominaista tuttujen esineiden, kuva-aiheiden sekä kulttuurillisien symbolien esittäminen eräänlaisessa painajaismaisen vääristyneessä valossa. Teokset ovat aina hyvin vaikuttavia ja ne herättävät yleensä voimakkaan tunteen, joka tarkastelee henkilökohtaista tai laajempaa kulttuurillista traumaa. Tätä tarkastellaan taiteellisin keinoin, joka ei ole alleviivaavaa. Teokset vaikuttavat tasolla, joka ei ole älyllinen, vaan kokemuksellinen. Karhun teoksien yhteydessä on usein tulkintaan ohjaava teosnimi tai pidempi kirjoitus jolloin katsoja ei jää ulkopuoliseksi, vaan hänet kutsutaan mukaan. Taiteilija ohjaa katsojan kognitiivista kokemusta ja saa aikaan muutoksen katsojan ajattelussa. Prosessi on hienovarainen. Karhu välttää ulkopuolisuuden tunnetta, teokset ovat hyvin kutsuvia ja osoittavat taiteilijalta rehellisyyttä ja haavoittuvaisuutta.

Mika Karhu toteaakin että suora poliittisuus ja graafinen osoittelevaisuus ohittavat toisinaan sen seikan, että taiteella on myös monimutkaisempi ja vaikeasti avautuva ulottuvuus. Taide leikittelee monimerkityksellisillä metaforilla ja tästä johtuen menneiden sivilisaatioiden kuvallisia kertomuksia on lähes mahdotonta tulkita. Karhu korostaakin, että kuvataiteella on aina ollut sosiaalinen funktio ja sen merkitykset ovat rakentuneet sosiaalisesti, vaikka sillä onkin monenlaisia muotokieliä ja ilmaisumuotoja. Taiteen sosiaalisen luonteen lisäksi Karhun tuotannon yksi keskeisiä teemoja on valta ja miten se ilmenee elämässämme.

Taide sosiaalisen maailman tulkkina

Mika Karhun taiteellisen tuotannon ja tutkimuksellisen työn keskiössä on ajatus taiteesta sosiaalisena toimintana. Visuaalinen taide kuvaa yhteisesti jaettua elämää, traumoja, tarinoita ja mytologioita. Tämä ulottuvuus käy ilmi myös varhaisimmista luolamaalauksista Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Varhaisissa esittävissä maalauksissa ja esineissä kuvattiin eläimiä eräänlaisen uskonnollisen viitekehyksen kautta. Eteläafrikkalainen arkeologi David-Lewis Williams (2002) on osoittanut, että eteläisen Afrikan metsästäjä-keräilijöiden shamanistinen kosmologia ja siihen liittyvät metaforat toistuvat samojen seutujen kalliomaalauksissa. Taiteen ja uskonnon yhteenkietoutunut luonne käy ilmi kun tarkastelemme taiteen alkuperää shamanistisen metsästäjä-keräilijä-yhteisön toiminnassa (Ijäs 2017).

Alkuperäiskansojen shamanismi tähtää aina yksilöiden ja koko yhteisön hyvinvointiin ja sen avulla haetaan vastauksia elämän suurin kysymyksiin: Mistä sairaudet tulevat? Miksi sateet ovat myöhässä? Miksi saaliseläimet ovat kadonneet? Miksi lapseni syntyi kuolleena?

Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Mitä on tämän maailman ylä- ja alapuolella? Miten noihin maailmoihin pääsee? Miten voisimme parantaa sairaudet?

Eteläisen Afrikan metsästäjä-keräilijät hakevat vastauksia näihin kysymyksiin seremonioiden ja rituaalien kautta, joissa yhtenä osana on shamaanin saattaminen transsitilaan. Auringon laskettua shamaanit tanssivat tulen ympärillä ja hengittävät korostetun kiihkeästi saadakseen aikaan hyperventilaatiotilan. Heidän tanssiessaan ryhmän naiset ja lapset laulavat ja taputtavat rytmiä käsillään. Shamaani kaatuu uupuneena maahan ja jatkaa matkaansa syvään transsitilaan. Tässä muuntuneessa tajunnantilassa shamaani matkustaa henkimaailmaan hakemaan neuvoja reaalimaailman haasteisiin. Häntä vastassa on usein henkiolento, joka saattaa ottaa eläimen muodon. Toisinaan shamaani kokee itsekin muuttuvansa eläimeksi.

Rituaalin kohde on elävien ihmisten hyvinvointi ja yhteisön sosiaalisten jännitteiden laukaiseminen. Rituaali tuo koko kylän yhteen. Yhdessä suoritettu tanssi ja musiikki vapauttaa ryhmän jäsenien välisiä jännitteitä. Shamanismi ei kurkota niinkään tuonpuoleisen ymmärtämiseen, vaan siihen miten tulisimme paremmin toimeen toistemme kanssa.

Lewis-Williams onkin osoittanut miten shamanistisen rituaalin vaikutus näkyy varhaisessa kalliotaiteessa. Eteläisessä Afrikassa piirissä käsiään taputtavat naiset ja tanssivat miehet ovat yleinen kuva-aihe. Osittain eläimeksi muuntunut shamaani joka kohtaa sadetta tuovan henkieläimen on myös kuvattuna kalliomaalauksiin. Taiteen yhteys sosiaaliseen toimintaan, parantamiseen, ja tuonpuoleiseen kurkottamiseen on ilmeinen. Teoksien tulkintaa vaikeuttaa kuitenkin eräs nykytaiteellekin yleinen piirre; kalliotaiteen kuvat ovat tehty kryptisiä metaforia käyttäen. Euroopan massiiviset luolamaalaukset ovatkin osoitus taiteilijan ammatin tärkeydestä kivikautisen metsästäjä-keräilijä-yhteisön parissa. Taiteilijat ovat jo yli 40,000 vuotta sitten omistautuneet täysipäiväisesti taiteelliselle työlleen muun yhteisön tukiessa taiteilijoiden tärkeää roolia osana yhteisöä.

Mika Karhu on sanonut, että taide on eräänlainen kartta sosiaalisesta maailmastamme. Taidetta on aina tehty sosiaalisesta näkökulmasta katsottuna. Taide on kuvannut läpi ihmiskunnan historian kulttuuria, filosofiaa, uskontoa, sekä moraalisia ja eettisiä ihanteita. Israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari on esittänyt kirjassaan “Sapiens” (2016), että nykyihmisen eräs keskeisimpiä saavutuksia on ollut sosiaalisesti jaettu mielikuvitus. Kykenemme kuvittelemaan uskonnot, rahan, kansallisuudet, ihmisoikeudet ja vaikkapa suuryritysten brändit. Mutta millään näistä asioista ei ole olemassa pysyvää konkreettista olomuotoa. Ne sijaitsevat ainoastaan ihmisten sosiaalisesti jaetussa

mielikuvituksessa. Mielikuvituksemme tuotteet ovat usein täysin välttämättömiä selviytymisemme kannalta, mutta toisinaan ne muodostavat vakavia ongelmia, koska maailma on jatkuvassa muutoksessa. Ongelmia kohdatessamme meidän ei tulisi ajatella, että mielikuvituksemme tuotteet olisivat pysyviä luonnonlakeja, joihin emme voisi vaikuttaa. Onneksi joustavuus on aivan yhtä inhimillinen piirre. Käsityksemme omasta itsestämme ja elämäntarinamme jonka luomme tukemaan käsitystämme itsestämme, on myös mielikuvituksemme tuotetta. Oman “itsen” suojelu on yksi merkittäviä suojelumekanismeja, ja käsitys omasta itsestämme kokonaisena ja pysyvänä olentona on varmasti antanut mahdollisuuden kuvitella myös laajempia sosiaalisesti jaettuja mielikuvitusmaailmoja.

Trauman sosiaalinen luonne

Mika Karhun taiteessa kuvataan usein traagisia tapahtumia ja henkilöhahmoja, jotka liitetään länsimaisen yhteisön traumaattiseen menneisyyteen. Karhun taide on luonteeltaan yhteisöllistä ja käsittelee meidän kaikkien jakamaa taakkaa menneisyydestämme. Asettamalla arkipäiväisen oloiset esineet esille taidemuseoon, kuten Ars Fennica näyttelyssä Kiasmassa esillä olleen teoksen “Rintamamiestalo” (2009), hän herättää katsojassa tunteen, että rintamamiestalo ei edusta ainoastaan taloa, suojaa ja kotia. Sen ympärille kietoutuu paljon sellaista, joka on arkiajattelumme ulottumattomissa. Teoksen suoran tulkinnan alla piilevät metaforat ovat myös yhteisesti jaettuja.

Perityn trauman luonteeseen kuuluu tunne, että vaikka meillä olisi ulkoisesti kaikki hyvin, jossain sisällämme kuuluu vaimea ääni joka varoittaa meitä väistämättömästä katastrofista. Karhun taide toimii samoin. Hänen teoksiensa taustalla kuulee tuon saman varoituksen. Katastrofi on lähellä.

Karhu käyttää teoksissaan materiaaleina tuhkaa ja hiiltä, joiden ansioista me voimme yhdistää ne sotaan ja kärsimykseen. Kansanryhmien alistaminen ja syrjiminen sekä erityisesti toisen maailmansodan holokausti on yksi Karhun käsittelemiä teemoja. Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin alueelle on haudattu yli miljoona ihmistä, valtaosa heistä on ensin poltettu ja heidän tuhkansa on haudattu leiriä ympäröiville pelloille ja lampiin. Leireiltä selviytyneet ovat kertoneet kuinka leirien krematoriot syöksivät ihmiset taivaalle savuna ja tuhkana. Pistävänhajuinen savu peitti taivaan ja sieltä laskeutuva tuhka peitti maan, josta mikään ei kasvanut. Auschwitzista selvinnyt puolalainen lavastaja ja taiteilija Marian Kolodziej (1922–2009) on kuvannut näitä kokemuksiaan erityisesti teoskokonaisuudessaan “Labyrinth” (2009).

Trauma liittyy kiinteästi käsitykseen itsestämme. Harari on osoittanut miten ihmisillä on ainutlaatuinen kyky luoda jaettuja mielikuvituksen tuotteita kuten uskonnot, valtiot, yritysbrändit ja ihmisoikeudet. Ihmisillä on yksilöntasolla myös ainutlaatuinen kyky luoda fiktiivinen käsitys omasta itsestä. Mutta vaikka kuinka yrittäisimme määritellä niitä elementtejä, joista me muodostumme, huomaamme että koostumme laajasta määrästä osatekijöitä, joista mikään ei kuitenkaan määritä meitä täydellisesti. Meillä on oma kehomme, joka muuttuu jatkuvasti. Meillä on koulutuksemme, harrastuksemme, ihmissuhteemme, kulttuurimme, murheemme, ilomme, traumamme, vaatteemme, hiuksemme, tatuointimme, mutta mikään niistä yksittäin ei määritä meitä. Kaikki osatekijät, jotka muodostavat meistä meidät, muuttuvat jatkuvasti ja osa niistä on sosiaalisesti jaettuja jonkin ryhmän kanssa.

Ranskalainen kirjailija ja buddhalainen munkki Matthieu Ricard kirjoittaa kirjassa “The Sunflower” (Wiesenthal 1998), että olemme niin takertuneet omaan käsitykseemme fiktiivisestä “itsestä”, että koemme suurena loukkauksena kaiken sitä kohtaan esitetyn kritiikin. Meitä kohtaan tehtyjä vääryyksiä on vaikea antaa anteeksi, on vaikea antaa anteeksi sellaisiakin vääryyksiä, jotka on tehty esivanhemmillemme. On vaikea antaa anteeksi vääryyksiä, jotka on tehty edustamallemme kansanryhmälle. Trauma kasvaa ja siirtyy niin kauan kunnes me olemme valmiit hyväksymään sen ja työskentelemään sen kanssa.

Trauman käsittely on hyvin vaikeaa. Olemme vasta viime vuosina alkaneet ymmärtää miten monimutkaisesta asiasta on kysymys. Psykoterapia, psyykenlääkkeet, erilaiset traumaa purkavat kehomenetelmät ja lukuisat muut keinot ovat ilmaantuneet käyttöömme vasta viime vuosisadalla. Vasta viime vuosikymmeninä olemme alkaneet hyväksymään, että trauma saattaa myös periytyä sukupolvelta toiselle.

Monet meistä kantavat mukanaan vihaa, kaunaa, surua ja pelkoa. Osa näistä tunteista on täysin tietoista vihanpitoa, mutta osa niistä on meissä niin syvällä, että meillä ei ole minkäänlaista keinoa ymmärtää niitä tietoisesti. Hiljainen ääni sisällämme muistuttaa meitä uhkaavasta vaarasta. Toisesta maailmansodasta on vasta vähän aikaa ja koko läntinen maailma kantaa sitä taakkaa sisällään. Trauma on sosiaalisesti jaettua. Miljardien ihmisten mielessä kummittelee tuo sama hiljainen ääni. Katastrofi on aivan lähellä.

Sivistys auttaa meitä ymmärtämään tuntematonta. Oppiessamme uusia asioita olemme avoimempia hyväksymään, että maailmankaikkeudessa on lopulta myös ymmärryksemme ulkopuolelle jääviä asioita. Tuntemattoman hyväksyminen auttaa meitä kohtaamaan elämän monimutkaisuutta. Taide on kulttuurin osa-alue joka käsittelee juuri elämän

monimutkaisuutta ja tuntematonta. Tiedostomaton trauma puhuttelee meitä samalla tuntemattomalla tavalla kuin taideteokset.

Sosiaalisesti jaetut traumat ovat osa sitä kudelmaa, jota Mika Karhu käsittelee teoksissaan. Karhu korostaa, ettei hän tee taidetta miellyttääkseen ketään, hän haluaa vain olla äärimmäisen rehellinen. Rehellisyys tarkoittaa tässä yhteydessä traumojen kohtaamista ja prosessia, joka tekee meistä haavoittuvaisia ja inhimillisiä. Karhun mukaan todellinen kauneus on heikomman puolelle asettautumista ja rehellisyyttä tärkeäksi kokemiensa asioiden puolesta.

Trauman merkitykset taiteellisessa toiminnassa

Mika Karhu korostaa kuinka ihminen kantaa mukanaan evoluution mittaista kokemusta. Esivanhempiemme psykologista ja fyysistä olemusta ovat muokanneet erilaiset tapahtumat ja yhteenliitokset, jotka ovat luoneet yhdessä pohjat myös meidän biologiaa määrääville ominaisuuksille. Suurimmaksi osaksi nämä ominaisuudet toteutuvat emotionaalisella tasolla ja kulttuurisina tapa- ja tottumusjärjestelminä. Kysymys kuuluukin, miten me suuntaudumme maailmaan?

Portugalilais-amerikkalainen neurotieteilijä Antonio Damasio on vaikuttanut voimakkaasti Mika Karhun ajatteluun ja taiteelliseen toimintaan. Karhu käsittelee Damasion vaikutusta omaan ajatteluunsa tarkemmin väitöskirjassaan “Taide sosiaalisen kokemuksen ilmaisuna” (Aalto 2012). Damasion yksi keskeisiä ajatuksia on väittämä mielen ja ruumiin keskinäisriippuvaisuudesta. Hän on kritisoinut länsimaissa vallalla olevaa perinteistä filosofista käsitystä mielen ja ruumiin dualismista. Damasion mukaan emootiot ja rationaalinen päättely ovat myös riippuvaisia toistaan.

Kohtaamme elämän varrella paljon sellaisia asioita, jotka vaikuttavat meihin tiedostamattomalla tasolla. Karhu korostaa, että me havaitsemmekin tiedostamattomat traumat usein vasta siinä vaiheessa kun olemme ajautuneet johonkin toimintaan. Havaitsemme nämä tiedostamattomat taustatekijät vasta siinä vaiheessa kun vahingollinen toimintamme on riittävän monta kertaa johtanut meidät ristiriitaisiin seurauksiin, ja olemme huomanneet että meidän on kiinnitettävä omaan toimintaamme huomiota.

Valta

Mika Karhu nostaa esille myös kysymyksen vallasta, joka on yksi keskeisiä teemoja hänen tutkimuksellisessa työssään. Karhu on tutkinut vallan käsitettä erityisesti ranskalaisen filosofin ja historioitsija Michel Foucault’n (1926–1984) kirjoituksien kautta.

Foucault’n ajattelussa valta on sosiaalista toimintaa, joka kohdistuu jonkun toisen ihmisryhmän ihmisten toimintaan ja vapauteen. Mutta valta tulee kaikkialta, koska kysymys on sosiaalisesta vuoropelistä, jossa tapahtumat ja valtasuhteet ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Foucault’lle (1998) valta ja vapaus eivät olekaan toisensa poissulkevia käsitteitä.

Mika Karhu nostaa esille esimerkiksi vuoden 1918 sisällissodan aikana tapettujen lapsien kohtalot. Karhun omat sukulaiset olivat kaikki punaisia ja aktiivisia vasemmistolaisia. Kaikki kertomukset joita Karhu kuuli lapsuudessaan, olivat aina tavalla tai toisella kytköksissä sisällissodan tapahtumiin. Käsitelleessään näitä omia henkilökohtaisia sukukohtaloitaan osana Oulun yliopiston kanssa toteutettua tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyöhanketta, Karhu alkoi kiinnostua sisällissodan lapsien kokemuksista ja kohtaloista. Lasten kohtalot ovat jääneet hämärän varjoon Suomen historiankirjoituksessa.

Karhun mielestä on tärkeää nostaa esiin Suomen vuoden 1918 sisällissodan lasten ja nuorten traagiset kohtalot. Heiltä vietiin epäoikeudenmukaisen, laajamittaisen ja systemaattisen prosessin kautta oikeus omaan elämään. Karhun mielestä on ollut kiinnostavaa pohtia myös valkoisten osapuolen toimenpiteitä, joista on viime vuosina löytynyt jopa rotuhygieniaan liittyviä viittauksia. Karhun mukaan tässä kaikessa on kyse vallankäytöstä. Kuinka viedä isolta osalta kansaa oikeus omaan elämään. Sisällissodan voittajan näkökulma ja historian uudelleenkirjoitus vei isolta osalta kansaa oikeuden heidän omaan kärsimykseensä, suruunsa ja tarinaansa. Voittanut osapuoli kiisti hävinneiltä nämä oikeudet.

Karhun teoksissa esiintyvät sisällissodan aikana murhatut tai ilman vanhempia jääneet lapset edustavat tässä yhteydessä myös paljon muutakin. Nämä lapset ovat oman inhimillisyytemme peilejä. Joudumme näiden lapsien edessä punnitsemaan myös omat käsityksemme oikeudenmukaisuudesta ja valtaapitävien oikeudesta toimia tahtomallaan tavalla. Karhu esittääkin hyvin Foucault’laisen sarjan kysymyksiä: Millä tavalla valta kohtelee meitä? Miten me olemme vallan alaisia? Miten me integroidutaan osaksi valtaa? Miten meistä itsestämme tulee vallankäyttäjiä? Minkälaisia keinoja se vaatii meiltä että kykenisimme havaitsemaan näitä mekanismeja?

Taide ja humanistinen tutkimus tarjoavat uusia näkökulmia, jotka haastavat valtaapitävien ajattelua. Uudet näkökulmat aiheuttavat ahdistusta, koska vallalla oleva näkökulma on niin syvästi integroitunut meidän päivittäiseen toimintaamme. Harari sanoisi, että vallalla olevat näkökulmat eivät ole luonnonlakeja, vaan mielikuvituksemme tuotteita. Mikäli nämä näkökulmat asettavat jonkun kansanryhmän alisteiseen asemaan yhteiskunnassa, ne pitäisi haastaa. Taide ja humanistinen tutkimus ovat ratkaisevassa asemassa tässä prosessissa.

Karhu korostaakin, että ihminen tahtoo aina nähdä olevansa itse oikeassa. Kiinnostavaa onkin pohtia, miten me itse oikeutamme omat tekomme. Kukaan ei tahdo tuottaa kipua tai kärsimystä, pikemminkin haluamme tarjota hyviä mahdollisuuksia suurille ihmismassoille, mutta valitettavan usein tuon tavoitteen tiellä on esteitä, jotka poistetaan tai ne jätetään huomiotta. Tämä prosessi oikeuttaa vallanpitäjät toisinaan hyvinkin äärimmäiseen toimintaan. Esimerkiksi jokin ryhmä tai ryhmittymä koetaan kyvyttömäksi, ja joka estää “hyvän” toteutumista. Tällä hetkellä Karhun mukaan sellaiset sosiaalisen toiminnan alueet, jotka eivät tuota suoraa taloudellista voittoa, nähdään kyvyttöminä ja sitä kautta syyllisinä omaan taloudelliseen ahdinkoon.

Yhteiskunnan sisällä tehdään jatkuvasti erilaisia rakenteellisia arvovalintoja, joka pohjaavat toimintansa tietynlaiseen ajattelutapaan. Tämän vuoksi vallanpitäjät ovat sokeita toimintansa seurauksista, koska he eivät ymmärrä taiteiden tai humanististen tieteiden merkitystä omalle olemassaololleen. Eivätkä lainkaan tiedosta sitä, miten laajalti humanistiset järjestelmät ovat olleet rakentamassa heidän omia etuuksiaan, kuten sananvapautta, ihmisoikeuksia, uskonnon vapautta ja lasten oikeuksia. Nämä kaikki nähdään itsestäänselvyyksinä.

Nykyisessä uusliberalistisessa maailmankatsomuksessa Karhun mukaan ongelmana on se, että ihmiset eivät näe sivistyksen merkitystä arvomaailman jatkuvalle kehitykselle. Sen sijaan ihmiset tukeutuvat menneeseen ja ottavat kaiken itsestäänselvyytenä. Tapatottumukset antavat harhan siitä, että ihmisten luoma järjestelmä olisi luonnonlaki, jonka toimintaan emme voi vaikuttaa. Taloudellinen menestyminen koetaan eräänlaisena faktana, jota kohti kaikkien täytyisi pyrkiä.

Elämä on kuitenkin arvaamatonta ja olosuhteet määrittävät pitkälti ihmisten vapauksia toimia. Individualistisessa arvomaailmassa kasvaessaan ihmisille syntyy käsitys, että kaikki elämän vastoinkäymiset ovat itseaiheutettuja. Karhu muistuttaa meitä taiteellaan siitä miten julma tämä ajatus on. Vaikka yksilö tekisi parhaansa, se ei olosuhteiden muuttuessa välttämättä riitä. Tällaisessa tilanteessa ongelma on rakenteellinen. Karhun mukaan individualisoinnin avulla nämä rakenteet saadaan peitettyä ja normalisoitua. Mielikuvituksen tuotteet muuttuvat luonnoksi.

Vallalla olevat näkökulmat palvelevat lopulta vain valtapitävää eliittiä, vaikka uusissa näkökulmissa olisikin kysymys rationaalisuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja vapaudesta. Uudet näkökulmat vaikuttavat epäilyttäviltä, koska ne herättävät epäluuloisuuden tunteen, joka kumpuaa siitä, miten ihmiset ovat jo niin syvästi integroituneet vallalla olevaan

epäoikeudenmukaisuuteen. Joissakin tapauksessa ihmiset saattavat alkaa epäillä, että nämä uudet näkökulmat saattaisivat rajoittaa heidän omia oikeuksiaan. Tällainen ristiriitaisuus aiheuttaa ahdistusta ja ihmiset mieluummin alistuvat vallalla olevaan järjestelmään, koska se on heille tuttua ja turvallista. Kukaan ei halua kasvaa ulos järjestelmästä, joka palvelee heidän omaa turvallisuudentunnettaan, oli kyseessä kuinka epäoikeudenmukainen järjestelmä tahansa. Kukaan ei halua vaarantaa omaa turvallisuuttaan, koska he luottavat siihen että maailma ei muutu. Mutta mikään ei ole pysyvää, kaikki muuttuu ja tässä muutoksessa taide näyttelee tärkeää roolia.

“Kuvataiteilija ja tutkija Mikko Ijäs (s. 1978) on Mika Karhun entinen oppilas Taideteollisesta Korkeakoulusta. Ijäs toimii nykyisin Harvardin yliopiston ihmisen evoluutiobiologian laitoksen tutkijana ja vapaana taiteilijana.”

Kirjalliset lähteet:

Damasio, Antonio (2001) Descartesin virhe: Emootio, järki ja ihmisen aivot. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.

Dewey, John (1958) Art as Experience. New York: Capricorn books.

Foucault, Michel (1998) Power. Ed. J.D. Faubion. New York: The New York Press.

Harari, Yuval Noah (2016) Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Suomentanut Jaana Iso-Markku. Helsinki: Bazar.

Ijäs, Mikko (2017) Fragments of the Hunt: Persistence Hunting, Tracking and Prehistoric Art. Helsinki: Aalto Arts Books.

Karhu, Mika (2012) Taide sosiaalisen kokemuksen ilmaisuna : Taiteellis-teoreettinen tutkielma taiteen tekemisen lähtökohtiin. Helsinki: Aalto Arts Books.

Lewis-Williams, J. D. (2002a) Mind in the Cave: Consciousness and the Origins of Art. London: Thames & Hudson.

Wiesenthal, Simon (1998) The Sunflower: On the Possibilities and Limits of Forgiveness. New York: Schocken Books.

Internetlähteet:

Kolodziej, Marian (2019) Labyrinth: www.wystawa.powiat.oswiecim.pl[:]