[:fi]Mika Karhu
Taitu 10 vuotta – tieteellinen seminaari
Kieli, käsitteellistäminen ja kommunikaatio – taiteellinen luomistyö ja taideanalyysi

Taiteen kielellistämisen käytännöt voivat toimia myös kontrollin mekanismeina. Taidetta kontrolloidaan puheen tyyleillä, yleistetyillä ajattelun tavoilla, joilla selitetään, mitä taide on ja mikä voi olla sen osuus sosiaalisessa maailmassa.

Taiteen jähmettyneet diskurssit muistuttavat rakenteeltaan jumalanpalveluksen kaltaisia rituaalisia kaavoja, jotka antaumuksellisella toistollaan muodostavat taidetta koskevista teksteistä ja tavoista tavalla tai toisella pyhiä tekstejä. Taiteellisen diskurssin rituaalisoitunut jähmettyminen on johtanut tyhjään formalismiin ja funktionalismiin, joka ei tosiasiassa aukaise ja paljasta mitään olennaista taiteen ja yhteiskunnan välisestä suhteesta vaan päinvastoin; peittää kaiken mielenkiintoisen ja tärkeän. Näin menetetään se kaikki, mikä sitoo taiteen elämään, josta se nousee ja, jonka palveluksessa se on.

Jähmettynyt formalismi hylkää suhteen arkisen kokemuksen sosiaalisuuteen, toisten ihmisten hajun, lihan, hien, seksin, rahan, vihan, tyydytyksen, kaipuun, alistetuksi tulemisen, alistamisen, oksennuksen, humalan, kuoron, jalkapallon, lapsen naurun, ilon, sairauksien pelon, kuoleman, kaunan, murhan ja epäoikeudenmukaisuuden. Kieltämällä taiteen yhteyden arkiseen kokemusmateriaaliin rituaalisoituneen taiteen pyhän vallan papit, ilmaisevat kuuluvansa joukkoon eliittiin.

Ritualisoitumisen paradoksi

Rituaalisointiin liittyy paradoksi. Tarkoituksena on toistaa mahdollisimman tarkasti aiemmin rakennettuja käsityksiä, mutta samalla sanoa jotakin uutta. Tästä muodostuu diskurssi, jossa kontrollin muoto on ritualistinen sisällön tarkka toisto, ulkoläksy yhdistettynä kontrollin uutuuden tavoitteisiin. Tavoitteista muodostuu ennalta säädettyä tavoitteellisuutta. Sanotun täytyy toistua rituaalisen kaanonin mukaan. Muodostuneen diskurssin noudattaminen, ajatteleminen ja sitä vasten toimiminen rakentaa samalla epäluottamuksen sosiaalista toimintaa kohtaan, jossa ritualisoitunut toisto ei esiinny.

Taiteellisen diskurssin rituaalisen jähmettymisen sijaan, taiteen kokemusta voidaan lähestyä amerikkalaisen filosofin John Deweyn taiteen kokemuksen käsitteen näkökulmasta. Taiteen kokemus on yhteisöllinen. Tällä Dewey tarkoittaa sitä, että taide on sosiaalisen kokemuksen kiinteä osa, jota ei voi erottaa sosiaalisen yhteisön toiminnan dynamiikasta ja yhteisistä kokemuksista. Deweyn mukaan tässä on ero taidediskurssin tapaan jaotella taidetta erilaisten käsitteiden kautta autonomisiksi rakenteiksi, joiden olemassaoloa määrää rajatun kontekstin ehdot. Taide edustaa jotakin, joka on olemassa omalakisena ja jopa sosiaalisen maailman ulottumattomissa ja tavoitettavissa vain ajattelemalla ja esteettisen aistin avulla.

Rituaalien syntymisellä suhteessa sosiaalisiin merkityksiin on oma historiansa. Sosiaaliset merkitykset ovat luonteeltaan abstrakteja. Niitä ei voi koskettaa, syödä tai osoittaa. Sosiaalisia merkityksiä voi ajatella. Ne ovat about jotain jostakin, mutta samaan aikaan real, kuten Dewey asian ilmaisee. Merkitykset on ajateltu aineettomina, transsendentaalisina ja käytännön vastakohtana. Taiteen historiaan on kiinteästi kuulunut ajattelutapa, jossa taiteen merkitykset, kokemukset liittyvät ajattelemalla saavutettavan transendentaaliseen, immateriaalisen todellisuuden alaisuuteen. Tämä perinne kytkeytyy länsimaiseen traditioon ajatuksesta teorian ja käytännön välisestä kuilusta. Teoria on pyrkimystä tiedolliseen varmuuteen, vastakohtanaan käytännön ja valmistamisen maailma¹.

Rituaalien sosiaalinen tausta

Pyrkimykseen hallita epäjärjestystä ja luonnonvoimia taitojen avulla on Deweyn mukaan liittynyt syvä epäluottamus käytännön taitoja kohtaan. Filosofia on painottunut käytännöllisen elämän taitojen kehittämisen sijaan ajattelemisen metodeja. Toiminnan muutosta on Deweyn mukaan arvioitu juuri tästä näkökulmasta käsin: toiminnantapojen muuttuessa ajattelemisen ja tunteiden muovaamista on pidetty ensisijaisena vaikuttajana elämänolojen muuttumiseen. Tapauksia, joissa taitojen käyttö on muuttanut objektiivisia olosuhteita on pidetty vähäpätöisenä, ellei alhaisina, ja niihin liittyviä toimintoja merkityksettömänä aputyönä².

”Henkisiin” arvoihin yhdistetyt kunnioitettavat piirteet on Deweyn mukaan varattu sisäisten asenteiden muutokselle. Tämä johtuu Deweyn mukaan siitä, että filosofit ovat ylenkatsoneet toimintaa, tekemistä ja valmistamista. Tähän on ollut historiallisesti seuraavat syyt: tieto ja ajatteleminen on yhdistetty aineettomiin, henkisiin periaatteisiin kun taas taidot, tekeminen, toiminta ja valmistaminen alempiarvoisiin käytännölliseen ja materiaaliseen maailmaan.³.

Deweyn mukaan käytännön ja teorian erottelun historia on seuraava. Toimintaan kohdistuva kriittisyys on johtunut siitä, että toimintaa on pidetty epävarmana ja epäluotettavana. Sen seurauksia ei voi tietää varmasti ennalta ja näin epävarmuus on toiminnassa aina läsnä. Toiminnasta eroten, ajattelu on näyttänyt keinolta, jonka avulla ihmiset voivat välttyä epävarmuuden vaaroilta.⁴.

Deweyn mukaan toimintaan liitetään jatkuva muutoksellisuus, kun taas perinteisen opin mukaan järki voi tavoittaa universaalin olevaisen, joka on muuttumaton ja pysyvä. Tästä on ollut seurauksena itseluottamuksen puute, joka saanut ihmisen pyrkimään itsensä ulko- ja yläpuolelle.⁵.

Vuorovaikutukseen perustuvassa maailmassa pisimmällekin viedyt suunnitelmat eivät takaa toiminnan onnistumista. Deweyn mukaan tarkat arviot, suunnitelmat, valinnat ja harkituimmatkaan toimet eivät yksin määrää tapahtumien seurauksia. Oudot ja piittaamattomat luonnon voimat, ennakoimattomat olosuhteet puuttuvat peliin ja ratkaisevat tapahtumien kulun lopullisen luonteen. Mitä monimutkaisemmasta tapahtumasta on kysymys, sen suurempi on ennakolta arvaamattomien voimien osuus lopputulokseen.

Arvaamattomien voimien ennakoimattomuus ja osuus tapahtumien kulussa on saanut aikaan Deweyn mukaan ihmisissä ajan mittaan toiveen siitä, että löydettäisiin alue, joka ei ole altis jatkuvalle uhalle. Alueelle, joka olisi sisäistä ja vailla ulkoisia seuraamuksia. Juuri sisäisen korostamisessa on pyrkimys varmuuteen ja turvallisuuteen suhteessa epävarman tekemisen ja valmistamisen suhteen.⁶

Deweyn mukaan ajattelusta on näin ollen tullut puhtaan sisäistä, vain mielen luontaista toimintaa. Pyrkiessään varmuuteen tavoitellaan rauhaa, tilaa johon ei liity riskejä eikä toiminnan herättämää pelkoa. Toiminta vie aina kohti epävarmuutta ja uhkaavaa vaaraa, jota ei voida ennakoida. Tästä on ollut seurauksena se, että ajattelemisesta muodostui varmuutta ja turvallisuutta symboloiva toiminta.

Deweyn mukaan arkielämän askareisiin ja toimiin varmuuden vuoksi kohdistettu rituaalinen toiminta loi uskonnollisen ilmapiirin. Ihmiset etsivät jatkuvasti erilaisia toiminnan muotoja rituaalisen toiminnan kautta saavuttaakseen lisää varmuuden ja turvallisuuden tunnetta elämäänsä. Näitä rituaaleja suoritettiin erityisellä hartaudella ja niitä pidettiin välttämättömänä käytännöllisten toimenpiteiden menestyksellisyyden takaamiseksi. Arkiesineiden käyttöön liittyi kriittisessä tilanteissa mahdollisuuksia hyvään ja pahaan.

Tätä kautta esineisiin muodostui kuvitteellinen suhde. Deweyn mukaan juuri tämä johti pyhyyden syntymiseen: ”pyhää oli kaikki, millä oli poikkeuksellinen kyky hyödyntää tai vahingoittaa.” Muodostui toiminnan tapoja, sosiaalisia käytäntöjä, joiden kautta esineisiin kohdistettiin pyhyyden ulottuvuus. Pyhiin esineisiin kohdistettiin erilaisia tabuja, kokonaisia joukkoja kieltoja ja määräyksiä.⁷ Pyhät esineet pystyivät siirtämään mystisen voimansa jonnekin itsensä ulkopuolelle. Pyhän suosiollinen valmistaminen oli tie menestykseen.

Deweyn mukaan pyhän esineen ja taiteen välinen suhde oli sosiaalisen elämän rituaalisissa muodoissa. Taiteen pyhään liittyi rituaalinen toiminnan tapa, jossa toiston kautta synnytettiin pysyviä tapoja suhtautua taiteen merkitykseen ja sen ulottuvuuteen sosiaalisessa yhteisössä. Taiteen suhteen tämä johti henkisten ulottuvuuksien projisointiin taiteeseen ja taiteesta puhumisen traditioon. Taiteesta muodostui sisäisyydessään vastakohta ulkoiselle ja materiaaliselle maailmalle. Tämä sisäinen maailma saavutettiin ajattelemalla.⁸

Ajattelun on tätä kautta oletettu olevan puhtaasti sisäistä vain mielelle ominaista toimintaa. Dewey painottaakin, että klassisen teorian mukaan ”mieli” on täydellinen ja itseriittoinen. Näkyvä toiminta voi olla seurausta mielen operaatioista, mutta vain ulkoisesti, tavalla joka ei ole näille operaatioille sisäisesti välttämätön, koska rationaalinen toiminta on sinänsä täydellistä.⁹

Merkitykset

Merkityksien ja luonnollisen kielen välistä suhdetta on Deweyta seuraten johdonmukaista ymmärtää käytännön ja teorian erottelun historiaa mukaillen. ”Henkiset” merkitykset syntyvät ajattelemalla, jonka kieli luo merkitykselliseksi, kun taas toiminnan maailma ei sisällä näitä ”henkisiä” merkityksiä lainkaan. Luonnollisen kielen näkökulmasta, jota esimerkiksi amerikkalainen filosofi Richard Rorty edustaa, maailma jäsennetään kielen kautta. Kuten Rorty asian ilmaisee: kielipelien kontekstit ratkaisevat merkityksien mielekkyyden ja olemassa olon.¹⁰

Tosin sanoen maailma saa tiedollisen olemassa olonsa ajattelemisen kautta.

Ranskalainen filosofi Michel Foucault tarjoaa tiedon geneologista metodia, joka hakeutuu uusille tiedon merkityksien syntymisen alueille. Kyse on edelleen siteeraamisesta ja tulkinnasta, mutta esimerkiksi taideteoksia ei pyritä tulkitsemaan vallitsevan diskurssin näkökulmasta oikein vaan etsimään yhteyksiä, joiden kautta voidaan ilmaista syntyneiden ajattelutapojen, emotionaalisten kokemusten kerrostumia. Foucault”n geneologinen metodi tarkoittaa niitä taktiikoita, joiden avulla “pois suljetut” diskurssit tuodaan mukaan diskursiivisella kentällä toimivaan peliin. Geneologisen metodin tavoitteena on huomioida myös artikuloitumattomat diskursiiviset muodostelmat ja asetelmaan kytkeytyvät valtavaikutukset.¹¹

Vallan geneologia tarkoittaa historian tutkimista, joka huomioi tietomuodostelmien, diskurssien ja kohdealueiden muotoutumisen ilman, että sen täytyisi viitata valtaa käyttävään subjektiin — transendentaaliseen eli itsensä ylittävään tai läpi historian samana pysyvään. Diskurssi koskee ainoastaan diskursseja, ei tietävää subjektia. Refleksiivinen puhe on vain puhetta puheesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Foucault”n kehitelmissä myös subjektilla olisi merkittävä asema. Subjekti ei ole kiinnostava siinä mielessä, että kysyttäisiin, kuka tai ketkä käyttävät diskursiivista valtaa. Tavoitteena on pikemminkin selvittää sitä, millaisiksi subjektit muotoutuvat tieto/vallan alaisuudessa, joka määrittää heitä.¹²

Kyse ei ole Foucault’n mukaan hermeneuttisesta tulkinnasta pelkästään, vaan rituaalisen valta toiminnan alla operoivien, jopa väkivaltaisten voimien esille asettamisesta. Diskursiiviset käytännöt eivät ole pelkästään tapoja tuottaa diskursseja. Ne sisältyvät esimerkiksi teknisiin prosesseihin, instituutioihin, yleisiin käyttäytymisen malleihin ja ennen kaikkea pedagogisiin muotoihin, jotka samanaikaisesti sekä sisältyvät diskursiivisiin käytäntöihin että pitävät niitä yllä. Diskursiivisille käytännöille on luonteenomaista se, että niissä tapahtuu muutoksia, jopa murroksia. Näitä muutoksia ei voida palauttaa yksittäisiksi, täsmällisiksi löydöksiksi eikä yleiseksi mentaliteetin, kollektiivisen asenteen tai mielentilan muutoksiksi.¹³

Diskursiivisen käytännön murros kytkeytyy koko joukkoon monimutkaisia muutoksia, jotka tapahtuvat sen varsinaisen alueen ulkopuolella, esimerkiksi tuotantomuodoissa, sosiaalisissa suhteissa, poliittisissa instituutioissa, mutta toisaalta myös sen alueella: kohteen määrittämisen tekniikoissa, käsitteiden määrittelyssä ja jalostamisessa sekä tosiasioiden kasautumisessa. Myös muut siihen yhteydessä olevat diskursiiviset käytännöt muuttuvat.¹⁴

Foucault’n ajatusta mukaillen taiteen rakenteiden ja diskurssien tutkiminen genealogisesta näkökulmasta käsin, johtaa eräänlaiseen tutkinnalliseen antitaiteeseen. Kyseessä on taiteen epäjatkuvuuden, diskvalikoidun taiteen ja valtaa pitävien diskurssien välisen jännitteen genealoginen yhteys, negaatioiden suhde toisiinsa. Antitaide ei ole antikuvakulttuuria, vaan uusi näkökulma taiteen tulkitsemiseen, jonka pätevyys ei riipu institutionaalisesti vakiintuneista ajattelun kaavoista. Kyse on itsenäisestä ja hajaannutetusta teoreettisesta tuotannosta, jossa taide on väline sosiaalisten merkitysten tuottamiseen eikä järjestelmä, jota rituaalisesti toistetaan.

Genealogia muodostaa näin historiallisiin tilanteisiin kiinnittyvän sisällöllisen näkökulman, joka poikkeaa järjestelmällisen ja systematisoidun diskurssin tuottamisen tavoista. Tarkasteltavana ovat ne erilaiset käytännöt, jotka liittyvät ja poimuttuvat tiukasti realisiin historiallisiin konflikteihin, vihamielisiin kamppailuihin, jotka tähän päivään saakka on sysätty taiteen marginaaleihin.

Taide sosiaalisen kokemuksen käännöksenä

Taide on ymmärrettävissä rituaalisen toiston vastakohtana sosiaalisen kokemuksen käännöksenä. Sosiaalisten kokemusten luonteeseen kuuluu myös tietty abstraktius, koska ihmisen sosiaalinen järjestys muodostuu toisilleen hyvinkin erilaisten ja ristiriitaisten ulottuvuuksien kautta. Taiteen tehtävänä tässä prosessissa on tuottaa merkityksiä kokemuksen käännöksenä. Taide on toisin sanoen kokemuksen materiaaliseen muotoon saattamista.

Taiteellinen työ rakentuu sosiaalisten jännitteiden ja kokemusten välisestä aineksesta. Ihminen elää sosiaalisen maailman kokonaisuudessa, jonka kautta hänen todellisuutensa mahdollistuu. Toiset ihmiset ovat sosiaalisen maailman rakentajia, johon yksilöllinen elämä itse-organisoituu ja integroituu. Sosiaalinen maailma on täynnä erilaisia sosiaalisia ristiriitoja. Sosiaalisten ristiriitojen taustaa vasten ajateltuna, taide muotouttaa materiaalia tietyn merkitysmahdollisuuksien kenttään, jonka kautta assosiointi mahdollistuu. Sosiaaliset merkitykset ovat näin jotakin sellaista, joiden varsinaista alkua ja syyseurausetymologiaa on vaikea osoittaa. Ne kytkeytyvät sosiaalisen ihmisyhteisön niin historiallisiin kuin nykyhetkellisiin tapahtumaprosesseihin, joiden kautta ihminen toimii ympäristössään ja muodostaa käsityksiään sosiaalisen yhteisönsä rakenteista ja toiminnan ennakoitavuudesta.

Taiteellisessa ilmaisussa käsitellään emootioita ja tunteita informaation lähteenä. Emootioiden kautta ilmentyviä merkityksiä on hankala kielellistään selkeästi. Taiteellinen työ rakentuu ja sitä kautta koostuu substanssiltaan emootioiden merkityksien jäsentämisen kautta. Emootiot ovat merkitysvarantoja.¹⁵ Taiteen sisällöllisiä ulottuvuuksia ja käyttöfunktioita ovat kokemukseen kiinteästi liittyvät elementit. Tällä tarkoitan sitä, että taiteilijan työssä käytetään vielä jäsentymättömiä emotionaalisia elementtejä, jotka ovat muokanneet kokemusmaailman sellaiseksi kuin se on, ja jonka kautta ihminen operoi maailmassa. Tämän lähestymistavan historiallinen perinne ei ole kovin pitkä länsimaisessa kulttuurissa. Taide on mielletty mielen, hengen tuotteeksi, vastakohdaksi ruumiillisuudelle. Ruumiillisuuden lähestymistavassa tätä eroa ei tehdä.

Ihmisen ruumiillisuus sinänsä ei ole mikään uusi aihe. Tavat, jolla ruumiillisuutta on käsitelty, ovat pohjanneet ajatukseen ruumiista, jota pohjimmiltaan henkinen ihminen asuttaa. Perinne on vankasti länsimaisen sivistyksemme historiassa. John Dewey ei tee eroa ajattelemisen ja emootioiden eli ruumiillisuuden välisessä suhteessa. Kyseessä on tietoisuuden prosessi, jossa molemmat kategoriat ovat saman kokonaisuuden kiinteitä osia. Tätä problematiikkaa Dewey käsitteli taiteen ja esteettisen kokemuksen yhteydessä, joka samalla on haaste perinteiselle filosofialle, joka on jättänyt käsittelemättä systemaattisesti emootioiden ja järjen välisen yhteenkuuluvaisuuden.¹⁶

Dewey määritteli taiteen tapahtuman, taiteen teon, olevan emootioiden ilmaisemista. Emootioiden ilmaiseminen merkityksin eroaa kielellisistä merkityksien ilmaisemisesta. Taiteellisessa työssä taiteilija käyttää omia työkalujaan, materiaalejaan ja kuvaretoriikan perinnettä. Yhtenä työkalun muokkauksen kohteena voidaan pitää kokemusta, jota taiteilija muokkaa taiteellisen metodin avulla kohti teoksen muodollisia mahdollisuuksia.

Deweyn mukaan kaikki kokemukset, pienemmistä suurimpiin, alkavat impulsiosta, tai paremminkin impulsioina. Dewey käyttää sanaa “impulsio” mieluummin kuin ”impulssi”. Impulssi viittaa johonkin tiettyyn ja erityiseen. Vaistomaisenakin se on yksinkertaisesti vain osa ympäristöön sopeutumisen suurempaa mekanismia. ” Impulsio” määrittää sen koko organismin liikettä ulospäin ja eteenpäin, jonka lisätoimintoja erityiset impulssit ovat. Deweyn mukaan kysymys organismien kokonaisvaltaisesta toiminnasta, impulsio on jokaisen kokemuksen ensimmäinen askel.¹⁷

Taiteen tekemisellä ja kokemisella on olennainen rakenteellinen yhteys, joka Deweyn mukaan on siinä, että itse taide on eräänlaista tiivistynyttä, hienostunutta arkikokemusta. Kokemuksen (experience) ja ilmaisun (expression), välillä vaikuttaisi olevan lähdekielessä yhteys. Sana experience juontuu latinan sanasta expiri (kokeilla; testata), kun taas sana expression sisältää yhdistelmän sanoista ex (ulos) ja pressare (painaa; painottaa). Expression tarkoittaa siis ilmaisua, painottuen sanan ulossuuntautuvaan, ”ilmoille tuovaan” piirteeseen.¹⁸

Dewey kirjoittaa Art as Exprience kappaleessa The Act of Expression kuinka ilmaisu rakentuu aiempien kokemusten ja uusien ajatusten sulautuessa yhteen. Deweyn mukaan kaikki kokemus saa alkunsa määrätietoisesta impulssiosta, joka kehittyy organismin kokonaisvaltaiseen olemukseen liittyvistä tarpeista, kuten nälästä ja vaatimuksesta.¹⁹

Impulsio on jokaisen kokemuksen ensimmäinen aste. Se panee siis liikkeelle kokemukseen johtavan toiminnan.

pgmentti, hiili, tuhkaink, charcoal, ash170 x 120 cm, 2008

Tavat ja tottumukset

Deweyn ajattelussa tavalla (habit) on kaksinainen merkitys. Se on toisaalta yhteiskunnan valtava voimavara, joka pitää sosiaalisen yhteisön dynaamisessa toiminnassa. Olla käytännöllinen merkitsee, että on tiettyjä vakiintuneita tapoja, jotka toimivat helposti ja tehokkaasti toistuvissa elämäntilanteissa. Toisaalta pitäytyminen näissä tavoissa voi olla konservatiivinen, muutosta ja kehitystä ehkäisevä tekijä. How we think- teoksessa on lyhyt jakso nimeltään “Kokemuksen merkitys”, jossa Dewey esittää selkeästi kantansa:

Dewey erottelee kokemuksen teoriassaan ensisijaiset eli primaariset ja toissijaisen eli sekundaariset kokemukset toistaan. Primaariset kokemukset ovat esineellistä toimimista ja vuorovaikutusta fyysisen ja sosiaalisen ympäristön kanssa. Esimerkiksi esineet ovat Deweyn mukaan primaarisen kokemuksen maailmaan kuuluvia, koska ne ovat käsittelyn, käytön, tekemisen, nautinnon ja kärsimyksen kohteista enemmän kuin tiedon kohteina Ne ovat esineitä jotka meillä on ja joita käytetään kulttuuristen käyttötapatottumusten kautta ennen kuin ne ovat tiedostamisen esineitä.

Deweyn mukaan kokemusmaailma on ehtona diskurssin maailmalle. Ilman sen kontrolloivaa läsnäoloa on vaikea ja miltei mahdotonta määritellä minkään kuvatun erottelun tai suhteen merkityksellisyyttä, painoarvoa tai johdonmukaisuutta.²¹

Riippumaton teksti, joka ei liity mihinkään kokemusmaailmaan ja sen ehdollistamaan käsitykseen todellisuuden luonteesta, (mikä se aina ajallisesti on kulloinkin on tai ollut) olisi jonkinlainen jumalan näkökulma asioiden tilaan. Taide sosiaalisen kokemuksen käännöksenä palauttaa taiteen ja sen tulkinnan arkiseen kaikkia yhdistävää sosiaaliseen maailmaan, jossa merkitykset eivät ole pelkästään kielellisiä, vaan operatiivisia, toiminnallisia, jotka toteutuvat ihmisten välisissä sosiaalisissa vuorovaikutusprosesseissa²².

Viitteet:

Kirjallisuutta:

Dewey, John (1999) Pyrkimys varmuuteen. Gaudeamus, Helsinki.

Dewey, John, Art as Experience, 1990

Dewey, John, Julkinen toiminta ja sen ongelmat, Vastapaino, 2006

Foucault Michel, Tiedon arkeologia. (L’archéologie du savoir, 1969.) Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino, 2005.

Foucault Michel Foucault/Nietzsche. Suomentaneet Turo-Kimmo Lehtonen ja Jussi Vähämäki. Esipuhe: Mika Ojakangas. Paradeigma-sarja. Tutkijaliiton julkaisu 89. Helsinki: Tutkijaliitto, 1998.

Foucault Michel, Tarkkailla ja rangaista. (Surveiller et punir, 1975.) Suomentanut Eevi Nivanka. Kieliasun tarkastanut Jukka Kemppinen

Foucault Michel, Seksuaalisuuden historia. (Histoire de la sexualité, 1976–1984.) Suomentanut Kaisa Sivenius. Sisältö: 1: Tiedontahto. – Alkuteos Le volonté de savoir, 1976; 2: Nautintojen käyttö. – Alkuteos L’usage des plaisirs, 1984; 3: Huoli itsestä. – Alkuteos Le souci de soi, 1984. – 2. painos 1998. Eurooppalaisia ajattelijoita. Helsinki: Gaudeamus, 1998.

Foucault Michel, Tiedon arkeologia, Vastapaino, 2003.

Määttänen Pentti (1993) Action and Experience. A Naturalistic Approach to Cognition. Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Dissertiones Humanarum Litterarum 64.

Määttänen Pentti (2000) Pragmatist Viewpoints on Art. Working Papers. University of Art and Design Helsinki UIAH F 19.

Määttänen P (2000b) Aesthetic Experience: A Problem in Praxialism. Musiikkikasvatus 5(1-2): 148–154.

Määttänen P (2000c) John Dewey on Aesthetic Experience. In: Määttänen (2000a), 75–79.

Määttänen P (2001) John Deweyn idealismista. Tieteessä tapahtuu 4/2001

Rorty, Richard, Philosophy and the Mirror of Nature, Princeton: Princeton University Press, 1990

Shusterman R (1997) Somaesthetics and the Body/Media Issue. Body and Society 3: 33–49.

Shusterman R (1997) Taide, elämä ja estetiikka. Pragmatistinen filosofia ja estetiikka. Gaudeamus, Tampere.[:]