[:fi]Mika Karhu

Ihmisen ja luonnon kohtaaminen, maailmassa olemisen kokemisen ristiriitaisuus liittyvät kiinteästi kuvanveistäjä Markus Copperin teoksiin. Copper ei erottele ihmistä luonnosta, vaan muistuttaa kulttuurin olevan täysin riippuvainen luonnon olemassaolosta. Hänen kuvalliset metaforansa eivät kuitenkaan viittaa suoranaisesti pelkästään luontoon, vaan kulttuurisiin hybrideihin, liittymiin, joissa kokemuksen muodot kytkeytyvät toisiinsa.

Kulttuurin ja teoksen välistä ymmärtämistä voi lähestyä hermeneuttisen relaation näkökulmasta. Hermeneuttisessa relaatiossa teos esittäytyy arjen ja tuntemattoman muodoissa samanaikaisesti. Näiden kahden muodon välinen yhteys ja jännite ovat tärkeitä pohdittaessa teoksen merkityskokemusta. Voidaan puhua välittävyyden ominaisuudesta, joka liittyy ihmisen, teoksen ja maailman väliseen hermeneuttiseen suhteeseen. Teosten olemassaolo perustuu toiseuteen; ne eivät ole olemassa itsenään vaan välittäjinä eri maailmojen välissä. Teoksen yhdistämät maailmat eivät ole kuitenkaan selkeästi todennettavissa: ne ovat polveilevia ja ristiriitaisia.

Markus Copper on useissa yhteyksissä painottanut olevansa perinteinen kuvanveistäjä, joka ammentaa kuvanveiston traditiosta. Hänen teoksilleen on tunnusomaista metallin yhdistäminen eri materiaaleihin, mekaaninen liike, moottoroidut rakennelmat ja tärykalvoja piinaavat äänet. Copperin teosten merkitykset voi yhdistää kokemusmaailman mentaalisiin painaumiin, muistoihin, praktiseen ja arkiseen toimintaan. Teokset välittävät arvostuksia, eettisiä päämääriä ja moraalisia painotuksia. Teosten merkitykset rakentuvat kokemuksien heijastuspinnoista.

Elämän moninaisuus

Elämän moninaisuuden hienovaraisuus on Markus Copperin teosten emotionaalinen taustajännite, joka syntyy tunnistettavien, mutta asiayhteyksiltään abstraktien kokonaisuuksien yhteenkietoutumisesta. Elämällä ei ole yhtä muotoa. Tässä kokonaisuudessa ihmisen luoma kulttuuri on yksi hyvin moniulotteinen ilmentymä

Emotionaalisessa voimakkuudessaan Copperin teokset tuovat mieleen saksalaisen romantikon Friedrich Nietzschen filosofian. Esseessään Totuudesta ja valheesta moraalin ulkopuolisessa mielessä (1873) Nietzsche kritisoi mahdollisuutta objektiiviseen totuuteen. Nietzschen mukaan ei ole mahdollisuutta verrata aistiärsykkeiden kautta saamiamme mielteitä ja noista mielteistä muodostettuja käsitteitä olioon, joka alkuaan aiheutti ärsykkeet. Se, mitä nimitämme totuudeksi, on järjestelmä kuolleita metaforia ja antropomorfismeja, illuusioita, joiden on unohdettu olevan illuusioita. “Toden puhuminen” on itse asiassa valehtelemista yhteisesti hyväksytyn tavan mukaan.

Nietzschen kuuluisin esimerkki metaforan illuusiosta oli Jumalan kuolema. Nietzsche esittää Jumalan kuoleman eurooppalaisessa kulttuurissa tapahtuneena kehityskulkuna, joka kuvaa modernin kulttuurin tilannetta. Tiedollisten ja moraalisten arvostelmien oikeutusta ei ole enää perusteltua johtaa tuonpuoleisesta, kristillis-platonisen perinteen vaalimasta tosiolevaisesta. Tietoisuus ja järki ovat luonnonhistorian tuottamia elimellisiä kykyjä, jotka ovat kehittyneet ihmiselle lajityypillisestä tarpeesta vuorovaikutukseen ja viestimiseen. Pyrittäessä saamaan objektiivista tietoa transsendenteista ilmiöistä – Jumalasta, platonisista ideoista tai kantilaisesta oliosta sinänsä – ylitetään järjen rajat. Tarpeettomasti postuloidun tosiolevaisen sijaan ilmiöitä tulee selittää lähtien luonnollisista ja historiallisista prosesseista, joiden tuotoksia ne ovat. Tuonpuoleisen todellisuuden kieltävästä naturalistisesta sitoumuksestaan huolimatta Nietzsche ei kuitenkaan suhtaudu luonnontieteen selitystapaan yksioikoisen kritiikittömästi. Hän toteaa, että vaikka tiede lunastaakin paikkansa tietyn rajatun ilmiön selittämisessä, on erehdys soveltaa luonnontieteen selitystapaa inhimillisiä merkityksiä sisältäviin ilmiöihin, kuten taiteeseen.

Taiteilijan rooli: ei toistolle

Aiheet, joita Markus Copper teoksissaan käsittelee, eivät ole helpoimmasta päästä. Hän saa ne koko kulttuuria koskevista tragedioista, onnettomuuksista, väkivallasta, vallasta, luonnon tuhosta ja ihmisen osuudesta siihen. Tätä kautta saatava tieto on moniulotteista ja täynnä ristiriitoja. Copper ei hae kompromissia eikä konsensusta, vaan esittää ristiriidat, jotka ovat todellisuudessa läsnä kaiken aikaa. Sisällöllisinä työkaluina Copper käyttää omia kokemuksiaan. Kyseessä on eräänlaisen kulttuurisen aineenvaihdunnan dynaaminen jatkuvuus, joka virtaa kaikkien yhteisöjen läpi.

Tätä prosessia Markus Copperin taide kuvaa. Hänen teoksillaan on sisäinen logiikka, jossa jokainen teos liittyy toisiinsa, samalla tavoin kuin historia nykyhetkeen, abstraktisti, mutta vaikuttaen. Voima-lehden haastattelussa (7/06) Copper totesi seuraavaa: “Haluan töilläni saada ihmiset kokemaan ja tuntemaan jotakin, tässä maailmassa, missä kaikki nyt on mitä on ja missä millään ei ole mitään arvoa. Ehkä tapani on hieman väkivaltainen ja brutaali, mutta kaikki aiheet ovat lähtöisin omasta elämästäni, minkä takia työt aika ajoin jopa toimii!”

Markus Copperin taiteessa yhdistyvät traditio ja nykyhetki ja niiden välinen mahdollisuus. Jokainen aika ja jokainen taiteilija tarvitsee oman ilmaisun, koska kokemisen tavat muuttuvat kulttuurin mukana. Kokemus muodostuu aina aktiivisesta, tässä ja nyt olevasta sosiaalisesta aineksesta ja välittyneestä, historiallisesta pohjasta. Näin kokemuksien luonne on aina muuttuva, jatkuvasti muotoaan etsivää.

Käsityöhön ja käsitteellisen ajattelun hallintaan perustuva kuvanveistotaide on kiinnittänyt enenevissä määrin huomiota teosten taiteellisiin elementteihin ja kääntänyt klassista teknistä osaamista tarkoittavan tekemisen kohti abstraktimpaa ymmärtämisen käsitettä. Veistosta voidaan arvioida valmistamisessa käytettyjen teknisten innovaatioiden pohjalta, mutta silloin keskustelu kääntyy arvioimaan esinettä (tarviketta), jolla on joitakin käytännöllisiä ominaisuuksia. Taiteen kohdalla on mielekkäämpää pohtia teoksen valmistamista eräänlaisena esiin nostamisen tapana. Tekninen osaaminen ei liity käytännölliseen aikaansaamiseen vaan toimintaan, jonka myötä kokemusmaailmaan tarjoutuu uudenlaisia, ennalta määräämättömiä yhdistelmiä katsoa maailmaa.

Tämä erilainen tapa katsoa ja järjestää maailmaa pohjautuu siihen, että teoksen materiaali järjestyy teoksen luonteen mukaan. Materiaali ei ole staattinen lisäke, joka liittyy teoksen taloudelliseen hyödyllisyyteen tai käyttäjäystävällisyyteen, vaan jatkuvasti ajassa muuntuva, määrittelyjä kaihtava perusta, josta uudet kokemukset saavat alkunsa. Kokemuksellisuus nousee siitä, että teoksia ei toisteta eikä kyynisesti laskelmoida. Copper toteaakin: “Mikään hyvä, minkä näet, ei ole helppoa koskaan!” ja ”Yksi idea, jota tuotetaan tuhat kertaa, ei!” (Voima 7/06)

Kulttuurinen aineenvaihdunta

Markus Copperin teokset virtaavat. Ne ovat eräänlaisia sykkiviä, orgaanisia koneita. Teokset eivät varsinaisesti viittaa konkreettisesti koneisiin, vaan teknologiseen kokonaisuuteen, joka samalla on ihmisen eli luontokappaleen keksintö. Copper ei julista; hänen teoksensa kuvaavat kokemuksen tasolla, emootioihin vedoten sitä ristiriitaa, joka on kaiken aikaa läsnä monimutkaisessa, sosiaalisessa ihmisen maailmassa. Copperin teokset kuvaavat kulttuurista aineenvaihduntaa.

Kulttuurinen aineenvaihdunta tarkoittaa niitä monimutkaisia yhteenliittymiä, joita tarvitaan inhimillisen kulttuurin syntymiseen ja sen säilymiseen. Se on metafora kokonaisvaltaisesta prosessista, joka muokkaa ihmisen kyvykkääksi toimimaan ihmisyhteisönsä erilaisissa käytännöissä. Se muodostaa jatkuvasti tapahtuvien reaktioiden kokonaisuuden yhteiskuntaruumiin ylläpitämiseksi. Tähän kokonaisuuteen sisältyy kulttuuristen toimintojen muuttuminen ja uusien merkitysten rakentuminen. Erilaisten arvojen, merkitysten ja toimintatapojen reaktiot tapahtuvat kulttuuristen katalysaattoreiden vaikutuksesta. Kulttuurista aineenvaihduntaa säätelevät monet instituutioituneet aktivaattorit kuten työnjako, koulutus, media, sosiaaliset jännitteet, tiedon tuottaminen, taloudelliset ja emotionaaliset kerrostumat sekä yhteiskuntahermosto, kuten ihmisten väliset toiminnan tavat ja tottumukset.

Teoksessa Kursk (2004) Copper käsitteli traagisen onnettomuuden läsnäoloa. Median välityksellä meille muodostuu perverssi suhde maailmalla tapahtuviin tragedioihin. Julkisen sananvapauden ja tiedotuksen nimissä meille tuotetaan mahdollisuuksia “osallistua” globaalilla tasolla maailmaan ja sen järkyttäviin tapahtumiin. Samalla virtuaalinen osallistuminen on itsessään vieraantumista. Copper toi Kurskiin saavuttamattoman kakofonisen sosiaalisen tilan, osoittaen kuoleman traagisen läsnäolon.

Nykyhetki ja historian ajallinen kaari

Ihminen syntyy ja rakentuu kulttuuriin, joka virtaa hänen lävitseen. Kulttuurinen kokonaisuus on välttämätön edellytys kulttuuriseksi ihmiseksi kasvettaessa. Copperin teosten äärellä on mahdollista kokea asioita, jotka viittaavat kulttuuriseen kokonaisuuteen, jonka vaikutusta omaan elämään on vaikea hahmottaa. Hänen teoksensa rakentuvat ajalliselta kaareltaan nykyhetken ja historian kipukohtiin. Teokset tuovat esiin ne kulttuurisen olemassaolon tavat, joissa voimme kohdata asioita ja kysyä: millä tavoin nykyinen kokemuksellinen taustamme on syntynyt?

Kaikella kulttuurisen olemassaolon historialla on oma ajallinen kaarensa. Olisi kuitenkin harhaanjohtavaa kuvata se yhtenäisenä kehityskaarena. Kulttuuri on moninaisuus, jota ylläpitävät lukuisat hienovaraiset prosessit, joiden vakiintuneisuus ja jatkuvuus jäsentävät kulttuurisen elämän pitkää aikajännettä ja yhtyvät siinä vuorovaikutukselliseen kokonaisuuteen. Kulttuuri ei siten ole koskaan stabiili kokonaisuus, vaan erilaisten dynaamisten prosessien synnyttämä innovaatio, jonka myöhempiä kehityskulkuja nämä prosessit ovat ehdollistaneet.

Inhimillinen kulttuuri on evoluution tuottama vuorovaikutusprosessi. Monimutkaiset toiminnan energiat ylläpitävät kulttuurista elämää, joka on saanut moninaisia ilmentymismuotoja ajan kuluessa ja joka on aina dynaamista, koska se rakentuu herkästi muihin reagoivista toiminnan muodoista. Tätä prosessia voisi metaforisesti kutsua kulttuuriseksi aineenvaihdunnaksi.

Markus Copper veistää sosiaalisen dynamiikan rakennetta, joka muodostuu ihmisten välisistä sosiaalisista ja yhteiskunnallisista suhteista. Copperin teoksissa tulee ruumiillisesti koettavaksi se rakenteellinen väkivalta, joka on läsnä pitkälle hierarkisoituneissa yhteiskunnissa. Toisin sanoen, mitä korkeammalla sosiaalisessa hierarkiassa on, sitä vähemmän rakenteellinen väkivalta koskettaa. Copper veistää tämän abstraktin dynamiikan nähtäville. Kulttuurisesti sosiaalinen todellisuus on läsnä meidän kaikkien elämässä: käytöksessä, vuorovaikutussuhteissa ja tavoissa rakentaa olemisen suhteita ja merkityksiä.

Kulttuurisen aineenvaihdunnan toiminnan muodot määrittävät kulttuuristen merkityksien ilmentymistä. Sen välityksellä ihmiset saavat toimintaa ohjaavat tavat ja tottumukset, jotka ylläpitävät kulttuurista integroitumista ja harmonisoitumista. Kulttuurisen aineenvaihdunnan perusprosessit ovat sopeuttavia ja toimintaa ohjaavia prosesseja, jotka virtaavat kaikkien inhimillisten kulttuuriosa-alueiden ja yksilöiden läpi. Tämä ilmentää yhteistä kehityshistoriaa. Yksilöt eivät synny tyhjästä.

Sosiaalisessa maailmassa menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden yhteennivoutumisen ydin on siinä, etteivät sosiaaliset merkitykset ole ajattelemalla saavutettava neutraali absoluuttinen kokonaisuus. Ne ovat merkityskokonaisuuksia tuottavia tapahtumaketjuja, joiden kautta ihmisyhteisö määrittää, ennakoi ja toteuttaa toimintaansa. Tietyt aikaisemmat tapahtumaketjut ovat edelleen nykyisyydessä vaikuttavina läsnä. Historiallisuutensa kautta myös tulevaisuus on läsnä siihen hetkeen asti, jolloin käynnissä olevien tapahtumaketjujen ennustettavuus katoaa. Toiminta orgaanisena ja dynaamisena ajateltuna on itsessään toisin sanoen aina ennustamatonta.

Samoin on merkitysten laita. Merkitysten hahmottamista vaikeuttaa se, että menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden suhteet eivät ole suoraviivaisia. Menneisyyden läsnäolo nykyisyydessä on muuttuva kvantiteetti, koska menneisyyden tapahtumat peittävät siitä osan alleen. Seurauksena on, että menneisyyden tapahtumien läsnäolo nykyisyyden jatkumossa on epäsymmetristä, mutta vaikuttavaa. Tätä epäsymmetriaa ilmentää prosessissa se, että muutokset katkaisevat hetkessä pitkään jatkuneen tasaisen kumulatiivisen kehityksen. Merkitykset ovat sidoksissa tapahtumiin ja tapahtumien luonne määrää merkityksien luonteen. Kulttuurinen toiminta perustuu toiminnan jatkuvaan muuttumiseen, joka ei ole radikaalia, vaan tapahtuu erilaisten toiminnallisten muutosten mukana.

Metaforinen orgaanisuus

Copperin teoksien metaforinen orgaanisuus haastaa Suomessa voimissaan olleen modernistisen perinteen tulkita taiteen merkityksiä, jotka koettiin modernissa perinteessä itsestään selvinä ja autonomisina, ympäröivästä maailmasta riippumattomina.

Taiteellisen kielellistämisen ongelmia on taiteen diskurssin kontrolli. Se on ymmärrettävissä ritualisoituna toimintamuotona, joka hartaalla toistollaan muodostaa taidetta koskevista teksteistä tavalla tai toisella pyhiä tekstejä. Tästä on seurauksena taiteellisen diskurssin rituaalinen jähmettyminen. Tyhjä taiteen formalismi ja funktionalismi eivät tosiasiassa aukaise ja paljasta mitään olennaista taiteen ja yhteiskunnan välisestä suhteesta, vaan voivat jopa peittää kaiken mielenkiintoisen ja tärkeän.

Tässä ritualisoinnin traditiossa on paradoksi, jonka tarkoituksena on toistaa mahdollisimman tarkasti aiemmin rakennettuja käsityksiä taiteen olemuksesta suhteessa yhteiskuntaan. Taide mielletään usein edelleenkin omaksi todellisuudekseen, jonka taustalla on omalakinen järjestelmä, jonka merkityksien ulottuvuudet hallitsee vain pieni rajattu asiantuntijoiden joukko. Ritualisointiin kuuluu samaan aikaan pyrkimys ilmaista ensimmäistä kertaa jotain sellaista, jota kohteesta ei ole sanottu koskaan. Tästä muodostuu sisäinen diskurssi, jossa kontrollin muoto on sisällön tarkan toiston rituaalinen tavoite, ulkoläksy yhdistettynä kontrollin uutuuden tavoitteisiin. Tavoitteista muodostuu myös ennalta säädettyä tavoitteellisuutta. Muodostuneen diskurssin noudattaminen, ajatteleminen ja sitä vasten toiminen luo epäluottamuksen sosiaaliseen toimintaan, jossa ritualisoitunut toisto ei esiinny.

Tradition voiman vuoksi on vaikea nähdä sitä eroa, jossa taide kritisoi taiteen pohjana olevaa ekspressiivistä individualismia. Markus Copperin taide muistuttaa individualismin tuomasta syvästä henkisestä irtolaisuudesta, avuttomuudesta ja sen tuomasta rakenteellisesta välinpitämättömyydestä ja vallasta.

Nykyajan ekspressiivisen individualismin kasvatille sitoutuminen tarkoittaa ja merkitsee patologiaa, sillä takaahan kielellinen kastraatio täyden tyylittelyn vapauden. Moraaliseksi kypsyydeksi on muodostunut puuttumattomuus toisten valintoihin. Oman elämän tyylien arvoista ja tavoista ei voi keskustella millään tasolla. Yksilöllisyyden tavoittelu homogenisoi yhteisöllisyyden kokemuksen. Mekaanisen solidaarisuuden paine on muokannut yltiöindividualismin kulttuurin, jossa on syntynyt radikaali harha yksilön riippumattomuudesta. Yhteiskunnalliset sosiaaliset jännitteet purkautuvat rakenteellisena väkivaltana. Copperin teokset kuvaavat tätä taustaemootiota – rakenteellisen kokemuksen läsnäoloa. Sormella ei voi konkreettisesti osoittaa, missä rakenteellinen väkivalta ilmenee puhtaimmillaan. Se on itse kulttuurin olemisen tavassa, olemisen jatkuvassa prosessissa, jota muotouttaa viha heikkoja kohtaan.

Markus Copperin teosten visuaalinen voima on fyysisen levottomuuden tunne, jonka katsoja kokee. Teokset eivät anna samalla anteeksi ekspressiivistä individualismia. Ne eivät etsi avointa “sovintoa”. Ne esittävät kollektiivisen identiteettikriisin, johon kuuluu muuttuvan luonnon ja ihmisen välisen suhteen kriisi sekä voimakkaat muutokset globaalin maailman ja kansallisvaltioon sidottujen identiteettien välillä. Copperin taide on hyppäys taiteen ekspressiivisestä individualismista kulttuurin tasolle. Yksilön ja yhteiskunnan erillisistä ontologioista luopuminen on Copperin taiteen kritiikki itse taiteelle. Ulkoiset paineet vaikuttavat vääjäämättömästi yksilöiden itsesäätelyjärjestelmään. Copperin teosten taustana on elämä itse.[:]