[:fi]Mika Karhu,
näyttelyn kuraattori,
2010

Kipu kuuluu elämään. Kipu muovaa ja muuttaa ihmisten arkipäivää ja sosiaalisia suhteita. Kärsimyksen, kivun ja kuoleman kuvia on tehty siinä missä kuvia sankaruudesta, jumaluudesta, onnesta tai kauneudesta. Taiteen käyttö kuvattaessa yleisinhimillisiä kokemuksia on oma historiallinen jatkumonsa. Tunnetuin kärsimyksen kuvaus on ristiin naulittu Kristus.

Marttyyreitä kuvaavissa teoksissa kipu on ylevöitetty. Kipu ja kärsimys symboloivat marttyyrin todellista uskoa, ja kipu nähdään merkkinä katoavaisuudesta suhteessa uskon muuttumattomaan universaaliuteen. Kehollinen ja materiaalinen maailma on katoavaista ja toissijaista, samoin ruumiillinen kärsimys. Marttyyrimaalauksissa heijastuu kristinuskon uusplatonismista nouseva idealistinen todellisuuskäsitys, jossa todellista on vain tuonpuoleinen. Ehkä tämän ajattelutavan kaiut heijastuvat edelleenkin suhteessamme fyysiseen kipuun, sen lievitykseen ja hoitoon? Kärsivää ihmistä odottaa todellinen maailma ja palkinto vasta kuoleman jälkeen?

Kivun ja kärsimyksen kuvauksen historia taiteessa on pitkä, eikä siten mikään uusi aihe. Kipu – näkökulmia kivun anatomiaan -näyttelyssä mukana olevat taiteilijat käyttävät henkilökohtaisia kokemuksia teostensa lähtökohtina.

Kipu ja kokemus

Kivun tunne on yleisesti jaettu kokemus, vaikka kivun kokeminen on myös yksilöllistä ja henkilökohtaista. Se on kokemus, jota ei voi todeta puhtaasti mittaamalla. Kipu on olemassa, kun henkilö sen itse tuntee. Kipu koskettaa laajasti yksilön elämää. Kokonaisvaltainen kipu muuttaa kollektiivisessa mielessä kokonaista kulttuuria.

Kipu ja kärsimys aiheuttavat turvattomuutta. Ihmisen selviytymisen kannalta on oleellista tuntea olonsa turvalliseksi. Turvattomuuden ja epävarmuuden historiat ovat ihmiskunnan menneisyydessä keskeisimpiä elementtejä. Turvattomuus on selittämättömän, käsittämättömän tai ylivoimaisen kohtaamista. Sen suhteen tunnetaan voimattomuutta, avuttomuutta ja neuvottomuutta. Sitä vastaan on varustauduttu sekä yhteisöllisesti että yksilöllisesti. Turvattomuuden synnyttämä tyhjyyden pelko, halu saada järjestystä kaaokseen eli kollektiivinen suojautuminen on leimannut ihmiskunnan historiaa.

Yhteiset tavat ja tottumukset luovat turvamekanismeja ja suojaa kaaoksen uhkaa vastaan. Tapojen ja tottumusten yleinen ennustettavuus antavat mahdollisuuden ja lupauksen elämän hallinnasta. Turvallisuus voidaan ymmärtää tilana, jossa omaa fyysistä hyvinvointia välittömästi uhkaavat tekijät puuttuvat. Kipu on yksi hyvinvointia uhkaava tekijä.

Sosiaalinen kokemus

Kivun ja kärsimyksen sosiaalinen kokemus muodostuu kulttuurisena järjestelmänä. Haluammeko yhteiskuntana ja kulttuurina suhtautua kipuun ja kärsimykseen huolehtivasti, kärsivää kunnioittavasti ja lohduttavasti, vai eristämmekö kipua ja kärsimystä kokevat pois yhteisön tietoisuudesta? Kulttuurin sisällä teemme valintoja, jotka vaikuttavat asennoitumiseemme, ja asenteet puolestaan ohjaavat käyttäytymistämme.

Länsimaisen kulttuurin ihmiskäsitys on individualistinen eli yksilökeskeinen. Yksilöt nähdään riippumattomina suhteessa toisiinsa. Lähtökohtana on käsitys yksilön sisäisyydestä, riippumattomasta vapaasta tahdosta, joka toteuttaa omien intressipäämääriensä kautta sisäistä todellisuuttaan. Ihminen on ensisijaisesti yksilö, jolla on omat mielipiteensä, elämän arvonsa ja erityinen kokemusmaailmansa, myös kivun ja kärsimyksen suhteen.

Vaihtoehtoisesti voidaan ajatella ihmisten olevan kuin laaja hermoverkko, joka reagoi toisten olemassaoloon välittömästi ja välillisesti. Tässä ajattelutavassa kokemus on ymmärrettävä laajemmassa mielessä kuin yksilön kokemuksena jostakin asiasta. Kyseessä ovat evoluutiokehityksen aikana muodostuneet lajin sisäiset tarpeet. Ihmislaji on perin pohjin sosiaalinen laji, jolla on voimakkaat sosiaaliset tarpeet, emotionaaliset reaktiorakenteet. Nämä tarpeet ovat samalla tavalla perustarpeita kuin muutkin fyysiset tarpeet. Juuri tämä näkökulma tekee sosiaalisista kokemuksista kaikille yhteisiä. Niitä ei voi erottaa ja leikata irti ihmisyhteisön tarpeista vain koskemaan yksilöä.

Ihminen on ihmisyhteisön kokonaisuuden osa ja tämän kokonaisuuden kautta ja sen sisällä kaikki sosiaaliset kokemuksen muodot tapahtuvat vuorovaikutuksessa muun yhteisön jäsenien kanssa. Tässä mielessä taide ilmaisee tämän yhteisen kokemuksen muotoja muokkaamalla materiaalia yhteisesti tarkasteltaviksi muodoiksi ja sisällöiksi. Kivun ja kärsimyksen kokemus on yksi keskeisimpiä taiteen historian ilmaisun kohteita.

Kipu metaforana

Kivulla voi myös metaforallisesti ilmaista ulottuvuutta, jossa kuvataan ihmisen suhdetta yhteiskunnan ja kulttuurin väliseen problematiikkaan ja jännitteisiin. Kipu on laaja käsite, jonka ulottuvuus on myös sosiaalinen.

KIPU-näyttelyn teokset ilmentävät kuvallisin keinoin kivun kokemuksen eri ulottuvuuksia, kokemuksia, joita kipu varjostaa. Teosten sisällöllinen skaala ulottuu yksilön fyysisen ja mentaalisen kipukokemuksen kuvaamisesta rakenteellisen väkivallan aiheuttamaan kipuun ja kärsimykseen. Näyttely on tehty yhteistyössä Aalto-yliopiston taideteollisen korkeakoulun taiteen laitoksen ja Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kanssa. Näyttelyyn liittyy myös taidepedagoginen osuus, joka on suunnattu terveydenhuollossa työskenteleville ammattilaisille.

Kivulla ei ole yhtä ilmiasua. Kivulla ja kärsimyksellä on yhtä monta kasvoa kuin sen kokijaa.

Mika Karhu,
näyttelyn kuraattori,
2010[:]