Berliinin konferenssi

Mika Karhu

Tässä esityksessä tarkastelen emootioiden kerrostuimien käyttöä ja läsnäoloa taiteilijan työssä. Emootiot on ymmärrettävä tässä esityksessä moniulotteisina suhteina, jotka liittävät erilaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia suhteita toisiinsa. Tämän havainnollistaa esimerkiksi erilaisiin sosiaalisiin ryhmiin kuuluvien ihmisten emotionaaliset yhteenkuuluvaisuuden tunteet. Kyseessä on monimutkaisten kokemusten samanaikaisuuden läsnäolo. Niitä voi lähestyä kerroksellisuuden näkökulmasta pohtien, miten emootiot ovat läsnä, muodostavat taustan merkityksien muodostamiselle taiteessa.

Vaikka käyttämäni käsite emootioiden arkeologia taiteellisen työskentelyn lähtökohtana viittaa Michel Foucault’n tiedon arkeologian menetelmään, on sillä syvä yhteys pragmatistiseen näkökulmaan ihmisen jatkuvuudesta ympäristössä. Emootioiden arkeologia on vain viitteellisesti analoginen suhteessa Foucault’n tiedon arkeologiaan, mutta sen perusperiaatteet voi johtaa samanlaisten kerrostumien kuvailemiseen ja hahmottamiseen emootioiden osalta, jotka Foucault sisältää lausumiin ja diskursseihin. Foucault’n pohdinnat tiedosta arkeologisena kerrostumina ei korosta kaivausta tai kairausta metaforana, vaan diskurssikerroksien ryhmittelyä. Pyrin tässä esityksessä perustelemaan taiteen rakentumisen emotionaalisille kerrostumille.

Emootiot ja ruumiillisuus

Emootiot eivät ole yksityisiä, vaan ne vaativat aina jonkin itsen ulkopuolisen johon liittyä. Emootiot kuuluvat itseen, joka on huolestunut tapahtumien kulusta kohti jotain asiaa, josta pidetään tai ei pidetä. Pelosta säpsähtäminen muuttuu emotionaaliseksi peloksi, kun löydetään tai oletetaan jokin objekti, joka täytyy ratkaista tai sitä tulee paeta. (Dewey 1958, 42).

Kaikissa kokemuksissa on yhteisiä piirteitä, vaikka kokemukset olisivatkin sisällöltään ja yksityiskohdiltaan kuinka erilaisia. Kaikki kokemukset ovat kuitenkin vuorovaikutusta elävän organismin ja jonkin hänen ulkopuolisen maailman osa-alueen kanssa. Kaikilla kokemuksilla on säännönmukainen tapa toteutua ja rakenne. (Dewey 1980, 43-44)

Kokemukseen liittyvien emootioiden merkitysten ulottuvuutta ei välttämättä voi tarkkaan artikuloida. Emootiot ovat ruumiin tietoisuutta. Samalla ne ovat ruumiin laajemman tietoisuuden systeemin osia. Tietoisuusprosessi “mitä on tehty ja mitä tulee tehdä” muodostaa Deweyn mukaan vuorovaikutussuhteen lopputuloksen, joka on älyllinen teos. Taiteilijaa kontrolloi työskentelyprosessissa hänen ymmärryksensä siitä mitä on tehty ja mitä tulee tehdä seuraavaksi. Tässä mielessä käsitys, että taiteilija ei ajattele yhtä tarkoituksenmukaisesti ja läpikäyvästi kuin tieteellinen tutkija, on absurdi. Maalarin täytyy tietoisesti läpikäydä jokaisen siveltimenvedon vaikutus tai hänellä ei voi olla ymmärrystä siitä mitä hän tekee ja mihin suuntaan hänen teoksensa on muuttumassa. Taiteilija tutkii kokemuksen emootioiden kautta teoksen valmistumisprosessia. (Dewey 1980, 45).

Ruumiillisella kokemuksella voidaan tarkoittaa tapahtumaa, jossa ei erotella kokijan eli ihmisen ja ympäristön välistä suhdetta lainkaan. Ihminen on kokemuksessa aina sekä aktiivinen että passiivinen osapuoli, sekä toimiva että kohteena oleva. Kokemus on " kanava ", jonka kautta ihminen on erottamaton osa maailmaa. Kokemus ei peitä tai vääristä olevaa maailmaa, vaan paljastaa sen – ei kuitenkaan kokonaisuudessaan vaan juuri näitten tiettyjen tapahtumien osalta, jotka samaan aikaisesti kytkeytyvät muihin kokemuksiin menneisyydessä ja tulevaisuuden jatkumossa (Järvilehto 1991, 47,89).

Jatkuvuuden periaate sisältää ajatuksen, että kokemusta ei tule tarkastella yksittäisenä ja irrallisena tapahtumana vaan aina suhteessa menneisiin ja tuleviin kokemuksiin. Deweyn mukaan jatkuvuuden periaatteen yhteyteen kuuluu tärkeä käsite: tapa (habit). Tapa tarkoittaa toimijan enemmän tai vähemmän vakiintunutta toimintatapaa, sitä että ihminen toimii tai reagoi tiettyihin tapahtumiin juuri tietyllä tavalla (Dewey 1980, 45-46).

Deweyn mukaan kokemukset muovaavat ihmisen tapoja ja siten määrittävät kaikkia seuraavia kokemuksia. Jokainen uusi kokemus perustuu aikaisemmista kokemuksista ja vaikuttaa samalla tulevien kokemusten kvaliteettiin. ”Ihminen elää maailmassa” tarkoittaa Deweyn mukaan konkreettisti sitä, että ihminen elää tilanteiden sarjassa. Tilanne koostuu sekä kokemuksen aktiivista että passiivista tekijöistä. Kokijasta itsestään tapoineen, sekä muista ihmisistä ja tapahtumista, jotka ovat kulloisessakin kokemuksessa läsnä. Sisäistä ja ulkoista ei voi erottaa toistaan, vaan niillä on vuorovaikutuksen periaatteen mukaan samanarvoinen ulottuvuus kokemuksessa. Näin kokemus ei ole privaatti, vain yksilölle itselleen kuuluva tapahtuma, vaan se on yhteenliittymä kokijan ja ympäristön välillä. Jokaisella aidolla kokemuksella on aktiivinen puoli, joka muuttaa jossain määrin niitä objektiivisia olosuhteita, joissa kokemus on saatu. Dewey mainitsee taiteet, työkalut kuin sosiaaliset merkitykset vaikuttavina kokemuksen jälkinä, jotka edelleen vaikuttavat myöhempiin kokemuksiimme (Dewey, 1980, 178).

Yksilöllisyys tätä taustaa vasten ajateltuna on vain luonteeltaan mahdollisuus, joka toteutuu vuorovaikutuksessa ympäröivien olosuhteiden kanssa. Vuorovaikutuksessaan ympäristön kanssa minuus muotoutuu ja sille kehittyy tietoisuus. Yhtään taideteosta ja kokemusta ei syntyisi, jos ihmisen toiminnat olisivat omaehtoisia, autonomisia ja vailla ympäristön monimutkaisen vuorovaikutuksen dynamiikkaa(Dewey 1980, 289).

Taide ja emootioiden arkeologia

Taide on yhteydessä laajempaa elämän kontekstiin, joka muodostaa sen merkityksien taustan, jonne taiteen tulkinnallinen sisältö voidaan sijoittaa. Taiteen ympärille rakennettu modernismin myötä asenne intressittömyydestä ja autonomisuudesta on postmodernin ajattelun myötä vähitellen menettänyt merkitystään. Tilalle on muodostunut moniarvoisuutta ja vuorovaikutuksellisuutta korostava taidekäsitys. Samoin yhteiskunnassa tapahtuvat moniarvoisuuteen tähtäävät ajattelunmallit ovat ottaneet käyttöönsä taiteen monimuotoisuuden käsitteen. Taidekäsitteen avulla voidaan ilmaista kulttuurin mahdollisuutta muovata ja ilmaista monimuotoisuuttaan ja tulkinnan varaan rakentuvaa arvojärjestystään. Taide on metaforallisesti epävarmuuden moniarvoinen alue.

Kuten edellä tuli esille, Deweyn mukaan elämän rakenteeseen kuuluu vuorovaikutuksellinen jatkuvuus. Elämä on olemassa ympäristössä, ei pelkästään subjektin sisällä, vaan vuorovaikutuksessa sen kanssa. Yksikään olio ei elä ainoastaan ihonsa sisällä. Olion ihonalaiset elimet ovat keinoja ja tapoja olla yhteydessä olion kehollisen kehyksen ulkopuolella olevien haasteiden kanssa. Olion on selviytyäkseen ja elääkseen sopeutettava itsensä ympäristön kanssa mukautumalla ja puolustamalla, mutta myös valloittamalla. Elävä olio on joka hetki alttiina ympäristönsä vaaroille, ja joka hetki sen on otettava ympäristöstään jotain tyydyttääkseen tarpeensa. (Dewey 1958, 13)

Emootiot ja tieto

Emootiot vaikuttavat toimintakykyymme. Ne ovat monitasoisia ilmiöitä, jotka kuvaavat ympäristön ja kokijan välisiä vuorovaikutusprosesseja. Toimintatilanteiden tarjoamat mahdollisuudet tai niihin liittyvät uhat herättävät meissä emootioita, jotka ohjaavat toimintaamme ja käyttäytymistämme. Emootiot suuntaavat voimavarojamme suhteessa ympäristön haasteisiin tavalla, joka voi koitua hyödyksemme tai haitaksemme. Emootiot ovat kiinteä ja erottamaton osa tietoisuuden silmukkaa, jonka kautta ihminen on kykenevä toimimaan ympäristössään (Järvilehto 1995, 89).

Perinteinen dualismiin nojautuva ajattelu on erottanut emootiot ja järjen toistaan. Niiden on ajateltu sijaitsevan eripuolilla aivoja, tieto vasemmalla ja tunne oikealla aivopuoliskolla. Emootioiden eri puoliskoja on myös ajateltu sijaitsevan aivoissa yksityiskohtaisesti, kuten viha amygdalaan ja rakkaus talamukseen. Tässä erottelun tavassa on vain jäänyt epäselväksi mitä ja minkälaisia olioita tieto ja tunne ovat ja mitä emootioiden eri muodoilla oikeastaan tarkoitetaan?

Tiedon ja tunteen erotteleminen toisistaan ja sijoittaminen kiinteille paikoille aivoissa tarkoittaa aivofysiologisesti sitä, että ne ovat autonomisia. Mutta mitä tämä fysiologinen autonomia tarkoittaa? Fysiologisesti sitä, että emootiot ja tieto ovat paikannettavissa omiksi osa-alueiksi aivoissa ja siten koko ihmisen ja ympäristön välisessä vuorovaikutuskokonaisuudessa(mt.).

Mutta asian voi ajatella myös toisesta näkökulmasta. Emootiot ja tieto ovat samaa kognitiivista prosessia ihmisen ja ympäristön välisessä prosessissa. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna aivoista löytyy hermosoluja, tukisoluja, erilaisia nesteitä, kemikaaleja jne. Tieto ja tunne eivät ole hermosolujen ja aivojen toiminnan kuvauksia, vaan ne ovat suhteessa toimijaan, henkilöön, joka tietää ja tuntee tietyissä toimintaympäristöissä (mt., 96).

Toimintaympäristö on se emootioiden muodostumisen silmukka, jonka kautta ja jonka avulla emootiot rakentuvat. Toisin sanoen tietoa ja emootiota ei löydy aivoista. Tieto ja tunne ovat suhteessa toimijaan; ihmisen ja ympäristön muodostamaan kokonaisuuteen, joka viittaa aina koko järjestelmään (mt.).

Ihmisen emootioita voi tarkastella esimerkinomaisesti toimintatilanteiden kautta, joissa emootiot ovat kaikkein selvemmin esillä. Emootiot nousevat esille kun ihmisen ja toimintaympäristön välinen suhde on epätasapainossa. Laajemmassa mielessä tämä tarkoittaa erilaisten sosiaalisten suhteiden verkostojen välisiä yhtymäkohtia ja niiden silmukkaan purkautuvaa jännitettä (Dewey 1980, 23).

Sosiaalisesti tärkeät tapahtumat herättävät yksilössä moniulotteisia emootioita. Sosiaalisissa tapahtumissa kohtaa moni kerroksellisesti rakentuvat taustaemootioitten liittymät. Taustaemootiot syntyvät yliyksilöllistä historiallista prosesseista, joiden kautta ihmisyytemme sosiaalisena olentona syntyy. Ihmiset kantavat mukanaan menneiden sukupolvien kokemuksia, joiden kautta heidän oma sosiaalinen historiansa on muodostunut.

Historialliset prosessit, sosiaaliset jännitteet, jotka luovat toimita ympäristöjen sosiaalisen spatiaalisuuden ovat syntyneet erilaisten vuorovaikutusten kautta. Opimme reagoimaan asioihin ympäristöön sopivien emotionaalisten vasteiden eli kokemuksien kautta. Autobiografisten emootiokokemusten taustalla on kokonaisen kulttuurisen tausta traditioitten yhteenliittyminen samassa toimintaympäristössä. Nämä toimintaympäristöt ovat aina moninaisten ja usein ristiriitaisten kokonaisuuksien muodostelmia.

Emootioiden rakenteellisuus

Emootioiden kerrostumien rakenteen voi jakaa seuraavasti:

Yhteinen eliölajin kehityshistoria.
Sosiaalisen kehityksen kollektiivinen taustahistoria.
Aikalaishistorian jaettu kognitio.
Yhteiset tavat ja tottumukset, (jotka rakentavat syvien emootioiden kyvyn toimia samassa toimintaympäristössä).
Lähiympäristön sosiaaliset suhteet.

Emootioiden muodostuminen tietylle eliölajille yhteisesti jaetuksi vaatii yhteisen evoluution. Tässä kehitysprosessissa muodostuu ne yleiset lajille ominaiset fysiologiset reunaehdot, jotka luovat mahdollisuuksia lajin yhteisille toiminnoille. Ihmisen kyky monimutkaisiin sosiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin on yksi esimerkki lajimme evoluution kehityksestä suhteessa emootioiden monipuoliseen kykyyn välittää vastineita ympäristö suhteeseen. Emootionaalinen kyvykkyys toimii ihmisten välisenä sosiaalisen toiminnan instrumenttina.

Sosiaalisen kehityksen kollektiivinen taustahistoria syntyy yhteisestä kulttuuriprosessista. Ihmiset syntyvät ja kasvat tietyn kulttuuripiirin vaikutuksen alueella. Kulttuurievoluutio ei itse asiassa tarvitse geenin kaltaista replikaattoria, vaan riittää hyvin, jos prosessi on periytyvä (siinä mielessä, että se voi siirtyä sukupolvelta toiselle) sekä sisältää muuntelua ja valintaa. Kulttuuriset prosessit täyttävät hyvin nämä kriteerit (Richerson & Boyd, 2006, 46).

Kulttuuriset toiminnan muodot muodostavat yksilöille ne yhteisesti jaettavat ympäristöön sopivat tottumukset, joiden kautta yksilöiden toiminta kulttuurisena toimijoina muodostuu. Kulttuuri kehittyy samanlaisella tavalla kuin elollinen luonto ylipäänsä: evolutiivisesti, pienten muutosten ja kasautuvien valintojen kautta.

Kulttuuri siirtyy toiminnan kautta yksilöstä toisiin: tavat toimia, tiedot siitä, miten asioita tehdään siirtyy matkimalla ja toimintaa toistamalla samalla tavalla uudestaan samassa toiminta kontekstissa yhteisesti muiden kanssa. Kulttuurista, ohjattua muutosta on kahdenlaatuista, pysyvää ja valikoivaa. Kulttuuri välittyy toisista yksilöistä toisiin siten, että he pyrkivät välittämään heille kaikki kulttuuriset näkemyksensä ja tietonsa. Ihmiset omaksuvat näistä ja muusta ympäristön informaatiosta valikoivasti heidän ympäristöönsä sopivimmat toiminnan tavat, jotka ovat yhteisesti jaettavissa ja ymmärrettävissä. Tämän lisäksi tulevat erilaiset satunnaistekijät, kuten yksilöiden tekemät keksinnöt tai jonkin taidon hallitsemisen häviäminen.

Muutoksessa ei kyse ole vain taidoista vaan myös tavoista. Nämä kulttuuriset ratkaisut tai muutokset leviävät sitten luonnonvalinnan tavoin väestössä sen mukaan, kuinka edullisia tai epäedullisia ne ovat niiden kantajille (mt.55-58). Kulttuuri on toisin sanoen kasautuva adaptaatio siten, että edelliset kulttuuri piirteet eivät korvaudu uusilla vaan uudet rakentuvat niiden päälle.

Aikalaishistorian jaettu kognitio muodostuu edellä mainittujen sosiaalisten taustatekijöiden eli yhteisten kulttuuristen merkityksien tietoisuutta. Kulttuurinen tietoisuus yhteisesti ymmärrettävistä merkityksistä syntyy intekroitumalla vuorovaikutuksen kautta. Kulttuurinen ympäristö rakentaa ihmisen emootionaalisen kyvykkyyden tuottaa sopivia ja johdonmukaisia emootioita vallitsevaan aikalaishistorialliseen toimintaympäristöön. Samoin toimivat ihmiset muodostavat kulttuurisen hermoverkoston, joka reagoi yhtenä suurena organismina kulttuurin sisällä oleviin vakiintuneisiin tapoihin ja niiden muutoksiin. Toisin sanoen yhteisesti jaetut kulttuuriset toiminnat tavat muodostavat yhteisen, kaikkien jakaman toimintaverkoston.

Kaikille yhtenäiset käytännöt takaavat sen, että , jo voi osallistua yhteiseen toimintaan seuraamalla sääntöjä. Sääntöjä noudattamalla toimintakentät mahdollistavat osallistumisen ja vuorovaikuttamisen. Samalla säännönmukaisuudet muokkaavat ja organisoivat syviä emootioita reagoimaan säännönmukaisten ympäristön tarpeiden mukaisesti. Toiminta ohjaa ihmisiä muodostamaan ikään kuin automaattisesti sopivia emootioita erilaisiin toiminta ympäristöihin sopiviksi. Emootioita ei tarvitse ajatella erikseen sopiviksi toimintaan vaan keho on sopeutunut toimintaan sopivilla emootionallisilla vastineilla. Jos tämä prosessi ei onnistu syntyy epätasapaino ja toiminta häiriintyy ja syntyy ristiriitoja jotka vaikeuttavat toimintaa ympäristssä.

Valta ja emootiot

Valtaa on kaikkialla. Se on yhteisön omia käyttäytymis- ja arvottamistottumuksia, vakiintuneita toiminnan tapoja. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna yhteisön vakiintuneet toiminnan tavat toimivat ohjaavina ihmisen sosiaalisen organisoitumisen prosessissa. Sosiaaliset periaatteet eivät ”roiku ilmassa”, vaan ne ovat kiinteästi sosiaalisiin ja psykologisiin faktoreihin ruumiillistuneita. Sosiaalisina yksilöinä meillä luonnollinen tarve sopeutua muuttuviin ympäristöoloihin ja pyrkii tätä kautta sosiaalisesti toimia järkevästi kulloisessakin sosiaalisessa ympäristössä.

Ihminen ja ympäristö eivät ole kaksi erillistä ja toisistaan riippumatonta järjestelmää, vaan kuuluvat yhteen ja muodostavat ainoastaan yhden järjestelmän, ihminen(eliö)-ympäristö -järjestelmän. Ihmisen ja ympäristön ymmärtäminen saman kokonaisuuden osana on lähtökohta, jossa ihmisen toimintaa voidaan ymmärtää ja selittää osana laajempana kokonaisuutena, eikä pelkästään individualistisena valintoja tekevänä yksilönä (Järviehto 1993, 23).

Saksalainen sosiologi Nobert Elias käyttää käsitettä sivilisaatioprosessi. Ihminen on osa jotakin suurta kokonaisuutta, joka muokkaa ihmisen olemuksen sivilisaatiota vastaavaksi. Tässä näkökulmassa Foucault’n ja Eliaksen ajattelu yhtyvät. Foucault’n kritiikki valistuksen perinteen tiedonrajoja kohtaan yhtyy Eliaksen käsitykseen sivilisaation tiedon tuottavasta luonteesta.

”Jos kantilainen kysymys oli tietää, mitä rajoja tiedon ei tule ylittää, niin minusta näyttää siltä, että kriittinen kysymys on tänään käännettävä jälleen myönteiseksi. Missä määrin meille universaalina, välttämättömänä, pakollisena annettu onkin singulaarista, kontingenttia ja mielivaltaisten pakotteiden tuotetta” (Alhanen, 2008, s. 24)

Kaikki nykyinen toiminta perustuu aikaisempaa toimintaa. Tointaan, joka perustuu historiallisesti välittyneeseen ja tässä ja nyt aktivoituvaan nykyhetkeen, jossa todellisuus saa muotonsa toimintana. Kun suhteemme historiallisesti välittyneeseen muuttuu se vaikuttaa välittömään, tässä ja nyt tapahtuvaan toimintaan.

Emootioiden osalta tämä tarkoittaa sitä, että aikaisempien kokemuksien yhteys purkautuu kokemuksien verkostona. Verkostona, jossa vallan ja sosiaalisen paineen läsnäolo on erottamaton osa ihmisenä todentumisen rakennetta. Ihminen on näin sosiaalisen kokonaisuuden tulos, jossa paikantuu aktiivisesti historiallisesti välittyneet struktuurit ja merkityksien rakenteet. John Dewey muotoili kokemuksen kulttuurisen välittyneisyyden tosiasian vuonna 1925 teoksessaan Experience and Nature seuraavasti: (1957, 37-38):

”Kokemus on ylilatautunut ja kyllääntynyt aikaisempien sukupolvien ja menneiden aikojen reflektioiden tuloksista. Se on täynnä kehittyneen älyn synnyttämiä tulkintoja ja luokitteluja, jotka ovat kiinnittyneet siihen, mikä näyttää olevan tuoretta, naivin empiiristä materiaalia. Tarvitaan enemmän viisautta kuin yhdelläkään historian tutkijalla on jäljittämään nämä omaksutut lainat niiden alkuperäisistä lähteistä”

Dewey siis ajattelee, että reflektion olennainen tehtävä on olla tietoinen näistä välittömään kokemukseen kutoutuneista kulttuurin kerrostumista. Ne voivat olla este järkevälle toiminnalle, ennakkoluulo, joka ohjaa toimintaa ja menneen ajan olosuhteiden ilmaisu ja kantaja. Mutta tiedostettuina ja kriittisesti muokattuina niistä voi tulla ajattelun ja toiminnan rikastamisen väline.

Ympäristön havainnointi ja kokeminen tapahtuu tietyssä toiminnassa, kontekstissa tai ympäristössä muotoutuneiden ja kehittyneiden käsitteiden ja konventioiden avulla. Ne ohjaavat havaintojen tekoa ja niiden avulla tulkintaan ja yleistetään, mitä nähdään ja pidetään tärkeänä ja ongelmallisena.